Tervetuloa kylästelemään meilleki!

... ko nyt täällä on rauhallista ja talon väelläki aikaa raatata oikein ajan kanssa. Kahvitki saatamma keittää...

Majatalon 2. sukupolven, Vuontis-Kallen, kirjoitus 14.12.1990:

VOI TEITÄ………TET HETTALAISET JA MONET MUUT.

Kauvan kauvan sitten oli aika, jolloinka kotikylän asukhat, ynnä muukki pakkaseuvun tuttavat kerkisit tienpäällä, kartanolla tai kotonansa muutaman sanaparin keskenänsä vaihtamhan. Puhheenaiheet ei sivuttanhet politiikkaa eikä luonnonsuojeluva. Lehmitten maito oli tärkeämpi, siitähän net emänät juttelit, isänät taasen härkätokan umpiselle siirrosta, polttohonkain ajosta ja monesta muusta tärkeästä asijasta. Piijat ja rengit toisilensa supisit riijuuhommista, joka jo silloinki jotenki osathin. Näistä tärkeimistä senthän juttelu siirty muihin asijoihin ja aiheita oli paljonki. Eihän niitä kaikkia luetella suita. Näin jälkhinpäin ajatellen se kylästely oli juuri soma tapa, kumpa solis semmosenna säilyny vielä näihhin päivhiin saakka. Piisivalkean loistheessa oli soma ja lämmin istuva. Hyvvää aikaaki oli, ku kaikissa taloissa ei ollu ees kellova. Nykyisin son tuo tyhjänpäivänen kiire ja hoppu, siittä kyllä sais tulla loppu. Mitä se kannattaa, ku itte ei tartte tehhä juuri mithän, kaiken tarvittemansa saapii valmhiina kaupasta. Tuskin nykyisistä miehistä kukhan ossais ees kirvesvartta tehhä, poron längistä puhumattakhan. Akat senthän vielä virkkauskoukun kutomatikusta ossaavat erottaa.

Kaiken muun entisaijan kylästelystä passais palauttaa ennalensa, paitti laattijalle syljeskelemisen. Se joutaa pois meijän tavoista. Tuttavuuksien solmiminen ilman sivistynheitten ihmisten luomia kaavoja, olis vishiin hyväksi, eellä mainitun poikkeuksen huomioiten, vielä niinki myöhään, ku vuonna 1991.

Tuosta eellämainitusta syljeskelystä puhheenollen huomautan, ette tosipuhheessa entisajan pikanälli oli siistimpi ku nykynen nuuska.

Miten vanha ihminen näkkee tämänpäivän kylästelyn? No jaa, mitenkhän son? Vieraisille ei passaa ylheensä mennä, jos ei ole ennalta sovittu. Etenki valosanna aikana häätyy tietenki mennä autola. Kävely saattas muutaman minutin viijä kallista aikaa ja muutenki solis jonkulainen köyhyyenosoitus. Jos kysheinen kylästelijä on perheelinen, niin akka ja ukko häätysit tulla yhessä, niinku het ei kerkiäis kotonansa mielipitheitänsä vaihtamhan. Kotoinen keskustelu on kaikenlisäksi hyväksi sentakia, ette äänenväriä saapii pittää joko supraanossa tai mollissa, vai mitä net sävelhet olikhan.

Kun yllätysvieras sattuu tulemhan, niin talonväki tavanmukhan rukattaa takkia naulakhon laittamhan ja tietysti kengät häätyy etheishen jättää, ettei lunta tai hietaa matole tulis. Esiäitimme eivät lumikokkarhesta perustanhet, niistä tullu vesi painu parrenrakhon ja muut roskat sai varpuluuvala piisinethen viiä ja siitä sihvelillä piishin heittää. Ku yllätysvieras on viralisesti tervehtitty, alkaa emäntä päivittelemhän, että voi voi, ku meilä ei ole mithän muuta ku kuuvenlaisia pullia ja pikkuleipiä nyt, vaikka vierhaitaki tullee. Miten mie olenki ollu niin huolimaton. Vierhaan hamhen- tai housunliitinkin yläpuolelta kyllä näkkyy, ettei heilä pahemin kalorioitten puutetta ole, pikeminki päinvastoin.

Ravotammako vähäsen tulevaisuutta. Palaisimmako esi-isitten aikhoin? Miten olis, voisko naapuri noin vain pistäytyvä juttutuokiolla? Jos talonväelä ei ole kahvinaika, ei sitä vierasta varten aleta keittämhän. Siinä taphauksessa, ette kahvinaika sattuu olemhan, vieras ei saa olla perso, eikä ottaa enempi ku kaks sokeripallaa yhen kupin kans. Tämä on sitä ns. tapakulttuuria ja ees sen häätys säilyttää. Mikäli mielenkiintosia puhheenaiheita sattuu löytymhän, telkkarin voipii panna kiini. Jos net kiinioloaikana kerkiävät pari-kolme tappaa, ei nole viimiset uhrit, toivonmukhan niitä huomenaki teurastethan uusia. 

Joten tämäniltainen ohjelma ei ihan korvaamaton ole.

Ajattelehan asiaa ja maun mukhan kylästelhän, joko yksin tai yhessä. Soma se saattas olla se vanha tyyli.

Somia kyläreissuja teille toivottaa Vuontis-Kalle

Vieraita majatalossa, ompeluseurat.
Kalle ja Maija, 4. ja 6. oikealta 

Vihdoinkin! Seuraa Majatalon mäen elämää

Vihdoinkin!

Vihdoinkin meiän uudet nettisivut on valmiit ja julkaistu ja samassa yhteydessä tämäkin blogi saatetaan ihmisten tietoisuuteen! :)

Suurkiitokset kuuluvat Elinalle, joka teki mielestämme hienoa työtä!

Tutustuhan uusiin www-sivuihimme osoitteessa www.hetan-majatalo.fi. Tutustu sivuihin ajan kanssa ja nautiskellen.. 

Otamme mielellämme vastaan ruusuja ja risuja koskien uusia sivuja, tai oikeastaan mitä vaan! :)

Tänne blogiin kirjoittelemme silloin tällöin, kun on sopivaa asiaa. Voit tilata blogikirjoituksen sähköpostiisi automaattisesti tämän sivuston oikeasta palkista. Melkein alimmaisena on kohta ”Seuraa sähköpostitse”, jonne sähköpostiosoitteesi kirjoittamalla ja tilauksen vahvistamalla saat tiedon heti, kun uusi kirjoitus julkaistaan.

Jos haluaisit julkaista Majataloon liittyvän muistosi blogissamme, ota meihin rohkeasti yhteyttä! Arvostamme Majatalon ystävien muistoja ja olisi mukava jakaa niitä muidenkin iloksi.

Monenlaisia muistoja voit lukea myös nettisivuilta Muisteluksista tai Vieraskirjasta.

Facebookiin päivitämme kuulumisia lähes päivittäin. Tykkäämällä Majatalosta saat kuulumiset näkymään suoraan omalle seinällesi. Pääset katsomaan Facebook-sivustoamme, vaikka et olisikaan Facebookin jäsen.

Ajankohtaisia asioita kirjoittelemme Facebookin lisäksi nettisivujen Seuraa...-osioon.

Lähetämme muutaman kerran vuodessa Kuulumiskirjeen, jonne saatamme lisätä kuulumisten lisäksi ajankohtaisia tarjouksia. Tilaa Kuulumiskirje tästä.

Voit lähettää meille kaikenlaisia terveisiä joko sähköpostitse info@hetan-majatalo.fi tai tästä. Voit myös lähettää Yhteydenoton / Tarjouspyynnön.

Kuvia Majatalosta ja Enontekiön alueesta voit käydä katsomassa Picasassa.

YouTubessa ei vielä tällä hetkellä ole montaa videota, mutta eiköhän sinnekin pikkuhiljaa materiaalia saada. Jos sinulla on videota Majatalosta tai Enontekiöstä, voit sen meille toki lähettää sinne lisättäväksi.

Ollaan yhteyksissä! <3

TERVETULOA MUKAAN MAJATALON MÄEN ELÄMÄÄN 

toivottaa Majatalon Tiina & co

Luterilaista oppia Lapissa

Kaksi ABC:tä, litroittain kokista, riittävästi kolmioleipiä, tuntitolkulla muumeja ja kirjallinen veisuja. Niin taittui 13-tuntinen matkamme Helsingin Mikaelin kirkolta kohti ensimmäistä määränpäätä Hetan majataloa. Vaikka matka oli startannut jo aamulla kukonlaulun aikaan, ei ketään tuntunut väsyttävän. Johtuneeko siitä, että meillä kaikilla oli hillitön hinku päästä sukeltamaan Lapin taikaan. Matkanvarrella pysähdyimme tiirailemaan länsinaapureidemme eloa. Tosin pidimme lihapullien ja perunamuusin maahan välissä virtaavan kosken verran etäisyyttä.

Perillä meitä odotti lämmin pöperö ja pehmeä sänky. Niin hyvin majatalossa viihdyimme, ettemme vielä seuraavanakaan päivänä lähteneet kulkemaan 55 kilometrin taivaltamme, vaan vietimme leppoisan päivän Hetassa. Riparilaisilla ohjelmassa oli oppitunti itse pastorin johdolla ja me isoset valmistelemme iltaohjelmaa.

Koska edessämme oleva matka oli pitkä, oli kolmantena päivänä nostettava rinkat selkään ja survottava jalat vaelluskenkiin. Otimme vahvan alkuspurtin ja taitoimme ensimmäisenä päivänä matkamme pisimmän kerta rupeaman - 16 kilometriä! Voin valehtelematta sanoa ensimmäisten kahden kilometrin olleen täyttä tuskaa. Olimme liikenteessä kesällä, joten emme voineet edes ihailla Lapin ruskaa. Eikä ollut liioin runkokaan vielä tottunut selässä olevaan vapaamatkustajaan. Nuudelilounaan jälkeen alkoi kuitenkin nousu Pyhäkerolle. Matka meni maisemia ihaillessa, mutta huipulla olo se vasta hyvältä tuntuikin. Pakolliset ryhmäkuvat, muutama tuuletus, hörppy vettä ja matka jatkui.

Kaksi päivää taivalsimme tuntureita Lapin yrittäen pysyä perässä papin. Toisinaan hyvin lennokkaankin taivalluksen jälkeen pysähtyivät askeleemme Hannukuruun. Perille pääsemisestä teki entistä makeampaa se, että tiesimme seuraavana päivänä meitä odottavan ansaittu levähdystauko. Niin ja kai ne meille luvatut letutkin vaikuttivat asiaan. Telttapaikoista ei Hannukurussa ollut pulaa. Tasaista ja pehmeää maata löytyi vaikka kuinka! Saunaan juostiin melkein kilpaa, oltiinhan sitä paripäivää samoissa sukissa eleltykin. Vesi oli kylmää, mutta kun oltiin niin pitkälle jo tultu niin pitihän sitä uimaan päästä. Viis säästä.

Vapaapäivän jälkeen oli matkan kuitenkin jatkuttava. Reippain mielin lähdimmekin eteenpäin. Levähdys oli tehnyt tehtävänsä. Säätiedot olivat lupailleet vettä koko vaelluksen ajaksi, mutta kunnolla taivas itki vasta toisiksi viimeiselle vaelluspäivälle lähtiessämme. Rinkat peitettiin suojuksin ja laulu raikasi koko matkan. Tilkkutäkki ja muut iloiset kappaleet pitivät tunnelman korkealla (missä muualla se tunturilla voisikaan olla?) Päivää piristi myös verkkaisasti käyskentelevät porot. Meille metronorjille ne kun ovat harvinaista herkkua (etenkin jos käristyksestä on kyse). Koko vaelluksemme huippuhetki oli kuitenkin Maamme-laulun kajauttaminen Lumikerolla. Mikä olisikaan isänmaallisempaa kuin 30 ihmistä laulamassa kansallislaulua tuulipuvuissa tunturin huipulla?

Viimeisenä päivänä untenmailta palailtiin takaisin jo varttia vaille seitsemän ja matkaan lähdettiin ilman aamupalaa. Ketään se ei kuitenkaan haitannut. Kohta voisimme hurrata Pallaksen juurella. Muutaman kilometrin päässä pysähdyimme “brunssille” Trangiassa lämmitettyä vettä heitettiin milloin nuudelin, milloin keiton tai kaakaojauheen päälle. Ateria oli retken viimeinen joten maha pullolleen ja rinkka kevyeksi ylimääräisistä ruuista. Vatsat tyytyväisinä hyräillen saimme reitin lopussa mahdollisuuden nousta 807 metrin korkeuteen, Taivaskeron huipulle. Lähes kaikilta löytyikin vielä vähintäänkin lisäadrenaliinia, jonka voimalla porskutimme viimeiset metrit. Loppumatka sujuikin lähes lentäen Fronzie ollien siivittämänä. Perille päästyämme bussin penkitkin tuntuivat pilvenreunalta. Oli hauskaa katsella tunnin verran maisemaa, jota olimme taivaltaneet päivien ajan.

Perillä majatalolla ruoka maitti väsyneelle, mutta onnelliselle porukallemme. Saunan lämpö helli hyttysten puremia sääriä ja kuivat lakanat tuudittavat syvään uneen. Vietimme vielä yhden kokonaisen päivän majatalolla ennen kotimatkaa. Päivällä kävimme melomassa. Hyvin nukutun yön jälkeen jaksoi vähän kisatakin. Illalliseksi saimme pitkään odottamaamme aah niin hyvää poronkäristystä.
Viimeisenä päivänä meille leivottu täytekakku maistui vielä mukavasti suussa bussin lähtiessä kaasuttamaan kohti Helsinkiä. Illan suussa hoilasimme veisukaraokea ja katsoimme filmin tai kaksi. Jo muutaman ajetun tunnin kuluttua täyttyi kulkupelimme kuitenkin uneliaasta tuhinasta.

Nyt on paljasjalkainen helsinkiläinen riisunut vaelluskenkänsä ja palannut takaisin oranssien tuubien maailmaan. Matkasta jäi vaelluksen lopussa tullut voittajafiilis erityisesti mieleen. Kenties muutama pohjoisen murresanakin tarttui kieleen. Syksyn hämärässä on kiva muistella matkanvarrella koettuja itsensä ylittämisen hetkiä ja palauttaa mieleen aina uudestaan ja uudestaan yhdessä koettuja retkiä. Mutta turha niistä on sen enempää höpistä. Vasta itse koettuanne vastaavan taipaleen voitte ymmärtää, mistä puhun.

Helsingin Mikaelin srk:n vaellusripari 2012 
Pyhäkeron huipulla

Iloisin terveisin, 
Emilia Emenike

PS. Mikäli en ole vielä ruuasta ehtinyt riittämiin puhua, on minun mainittava, että iltanuotilla nautittu loimulohi on kerrassaan taivaallista!

Suomen paras paikkakunta

on luonnollisesti Enontekiö. Miksikö? No monestakin syystä. Ensinnäkin meillä on tilaa missä asua. Jos pitäjän 8.148 neliökilometrin pinta-ala jaettaisiin tasan 2.280 asukkaan kesken, saisi jokainen yli 3.500 000 neliömetrin (=350 ha eli 3,5 km²) suuruisen pihapiirin. Nelihenkisen perheen yhteistä aluetta en osaa edes laskea. Riittäisi siinä parhaallekin pihaa, mitä haravoida. Oikein naurattaa kun toispaikkakuntalaiset puhuvat parintuhannen neliömetrin ja vielä pienemmästäkin perhe-asunnon kotitontista. Kun on tilaa, on sopu säilynyt. Ihmiset ovat kuin veljiä keskenään, ei riitaa eikä toraa, ei kaunaa eikä kademieltä. Kuvaavaa sovusta ja avusta se, kun kalastajat rakentavat majoja järvien rannoille vain siksi, että toiset kalastajat siellä viihtyisivät. Niille, joilla ei satu asuintaloa olemaan, tai haluavat toisen, se heille yhteisin voimin rakennetaan. Annetaan vielä kaupanpäällisiksi satakunta hehtaaria metsämaata noin vain ihan ilmaiseksi.


Valtakuntien välistä rajaa on Enontekiöllä ilmeisesti enemmän kuin millään muulla pitäjällä, eli 494 km. Tästä Norjan vastaista 284 km. ja Ruotsin vastaista 210 km. Kanssakäyminen em. maalaisten kanssa on vilkasta. Samoin kaupankäynti, joka onneksi on vielä melko vapaata. Enontekiöllä on paljon ns. luontaiselinkeinoja, joitten tuotteita on myymisiin asti. Hinnat eri tavaroilla ovat eri maissa hyvin erilaiset. Voi olla, että tarvike, mikä meillä maksaa kympin, saa naapurista vitosella. Tästä johtuu, että kaupankäynti on kuin vanhassa sadussa: Omista tavaroista maksetaan kaksinkertaista hintaa ja ostettavia saa puolella hinnalla. Mikäli nyt sitten ostaa tarvitsee. Ruotsalaisten poikkinainnin takia siellä on paljon ent. suomalaisia, joilla vielä piilotajunnassa on entisen kotimaan kaipuu. Tämä ilmenee ylenpalttisena ystävällisyytenä kun he täällä vierailevat. Niinkin kaukaisia, kuin isoäidin kummityttären veljen jälkeläisiä he pitävät lähisukulaisina. Tuliaisiksi tuovat gevaliaa, marmelaadia ja piskettiä, ettei kerkeä kaikkia käyttääkään. Ja persoonapiililä kuskaavat niin paljo ku kukaki halvaa.

Jos päivän pituus lasketaan auringon esiintulosta sen piiloonmenoon, ei 4-5 viikon pituinen päivä meillä mikään harvinaisuus ole. Senmittaisia on aina silloin tällöin. Laiskasta voi päivä tuntua turhan pitkältä, mutta emmepä me mitään kokopäivä työläisiä olekaan, joten soma se on. Soma siitäkin päätellen, kun muunpaikkakuntalaiset ryntäävät moista ihailemaan ja ihmettelemään valtavina laumoina, etteivät tahdo maanteille mahtua. Ihmekös tuo, että tulevat. Onhan täällä kaiken lisäksi poutapäiviä enemmän kuin muualla. Tämä kun sattuu olemaan Suomen vähäsateisinta seutua.

Viljaa täällä ei viljellä sentähden, kun kullero ja horsma kukkivat kauniimmin kuin ruis ja ohra. Perunanvarsi on melkoisen mukava pihakasvi. Sitä akkunan alla huvikseen katselee ja kastelee. Isoja aloja ei auta kylvää, se kun kasvaa, että penkit halkeilevat. Suottahan sitä enempää ku silmän iloksi.

Ilmasto meillä on säädetty niin, että jokaiselle sattuis sopivaa. Kun toisella puolella pitäjää lehti on puussa ja uintikausiparhaillaan, toisella laidalla vielä järjestetään kilpahiihtoja hohtavilla hangilla. Tälle välille luonnollisesti sopii sitten monenmoista säätä.

Elämys on pistäytyä virveliä heittämässä sekä Atlantissa että Jäämerellä. Täältä kun molempiin on varsin lyhyt matka. Niin lyhyt, ettei vastaavaa muualta ole, kun molemmissa haluaa käydä. Jos ei satu toisessa kala olemaan syöntipäällä, toisessa voi olla. Näissä edellämainituissa onkipaikoissa on varma hyväpuoli se, ettei viehe tartu vastarannan pajuihin. 

Eipä täällä kalojen takia tarvi merelle mennä. Jokia ja järviä on kaikenkokoisia. Vesikin niissä niin kirkas on, ettei rannalta osaa arvioida, onko syvyyttä yksi vai yhdeksän metriä. Kaloja ei kannata kasoon pyytää, kotijärvestä kun aina tarvittaessa saa sopivan määrän sopivaa laatua ja takuulla tuoreena. Jos ei satu pyyntivälineitä olemaan, on parasta käydä Kala-Seidalle muutaman kolikon uhraamassa. Senjälkeen kalat jo polullakin vastaan tulevat. Seitoja on lähes kaikkien isoimpien järvien rannoilla. Näin onnellisia kalastajia me Suomen harvimmin asutun pitäjän asukkaat olemme, muusta puhumattakaan.

Kauniit värit kiehtovat ihmistä. Vain täällä oikein kauniita näkee. Nimittäin Marjanpäivänä kirkossa ja Ounasjärven jäällä sekä syyskuulla luonnossa. Missäpä muualla voi ihailla yli neljääkymmentä Suomen korkeinta tunturinhuippua ja niitten välisiä laaksoja värikylläisyydestä ainutlaatuisen ruskan aikana. Peltoja ja metsiä on missä vain, kauniita vuoria ainoastaan täällä, Suomen Sveitsissä.

Kauneimpana ne revontuletkin meillä näkyvät. Ei niistäkään värejä puutu. On punasta, vihreää, keltaista ja kaikkia sävyjä kuin Vinterin värikartassa. Valtava loimunta tekee ne lähes uskomattomiksi, suorastaan taianomaisiksi.

Jälleen toistuu totuus, että Enontekiöllä on niinpaljon erikoista, hyvää ja kaunista, ettei sitä sanoin kuvata voi. Tulkaa katsomaan. Varmuuden vuoksi ottakaa vain tulolippu. Jos sattuu, että ette malta takaisin lähteä, ei harmita se, kun edestakais-lipusta jäi puoli käyttämättä.

Tervetulleeks toivottaa, Vuontis-Kalle.
26.1.1978

Vuontis-Kalle nautiskelee Enontekiön luonnosta

Matti, Majatalon 3. polvi

Matkailuyrittäjä Matti Vuontisjärvi

Matti mielipuuhassaan,
luonnossa keittämässä 
nokipannukahvia
Majatalon vieraille 

Matkailuyrittäjä, Hetan Majatalon isäntä, Matti Johannes Vuontisjärvi kuoli 13. heinäkuuta 2002 

lyhyen sairauden jälkeen Lapin Keskussairaalassa Rovaniemellä 53-vuotiaana.

Matti Vuontisjärvi syntyi Enontekiöllä 13.2.1949. Hän kävi keskikoulun Hetassa ja kirjoitti ylioppilaaksi 1971 Kemin lyseosta. Matkailututkinnon hän suoritti Suomen nuoriso-opistossa 1974 ja työskenteli sen jälkeen eri tehtävissä matkailualalla sekä Lapin tiemestaripiirin palveluksessa. Vuonna 1987 hän puolisonsa kanssa otti hoitoonsa isä-Kallen jälkeen Hetan Majatalon Enontekiöllä.

Kolmannessa polvessa majatalotoimintaa harjoittava matkailuyritys aloitti 1920-luvulla kestikievarina. Matti Vuontisjärvi oli pienestä pitäen mukana majatalon ja perheen silloin omistaman sekatavarakaupan askareissa ja hoiti jo 12-vuotiaana yksin yritykseen kuulunutta leirintäaluetta Närpistöjoen rannalla.

Useiden laajennusten jälkeen Hetan Majatalo on varsinkin murtomaahiihtäjien ja luontomatkailijoiden majoittaja. Vakituisista kävijöistä useat ovat viettäneet lomaviikkonsa Hetassa jo vuosikymmenien ajan. Myös eteläisen Suomen seurakunnat ovat löytäneet rippikoululeiriensä pitopaikaksi Enontekiön. Pisimpään on yhteistyö jatkunut Käpylän seurakunnan kanssa, jonka leirit ovat täyttäneet majatalon liki neljänkymmenen vuoden ajan. Hetan Majatalon isäntäpari valittiin Enontekiön vuoden yrittäjiksi 1999.

Matti Vuontisjärven harrastukset liittyivät luontoon. Nuoruuden kilpahiihto vaihtui vanhempana kalasteluun ja luonnossa liikkumiseen. Hän vei myös mielellään matkailijaryhmiä kalastusretkille ja kehitti muitakin ohjelmapalveluja, joissa pääosassa oli pohjoinen luonto.

Edesmennyttä jää perheen ja sukulaisten lisäksi kaipaamaan laaja ystäväpiiri niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Kirjoittaja Riitta Vuontisjärvi

Päivänä kauniin kesäisen hiljeni sydämes kultainen.

Ei auttanut apu ihmisten, ei rakkaus, rukous läheisten.

Jäi ahkera työsi muistoksi meille, hyvän sydämes ohjeet elämän teille.

Sina aina muistit ja huolta kannoit, et paljon pyytänyt vaan kaikkesi annoit.

Ei lähtöäs todeksi vieläkään uskoa vois, niin äkisti lähdit sä luotamme pois.

Vain muistot ja rakkaus jäljellä on,

kaipaus suuri ja sammumaton, 

mut tiedämme - sun hyvä olla on.

Alkuvuosi 2012

Tuulan muisteluksia alkuvuodesta 2012

Brittisesonki mennä hurahti joulukuussa 2011. Lunta oli tosi vähän ja pari eka ryhmää joutuikin perumaan tulonsa lumenpuutteen vuoksi. 

Vaikka tammikuu yleisesti on aika hiljainen kuukausi, silti sitä tekemistä vain riitti. Oli kokouksien pitäjiä ja yöpyjiäkin riitti jokaiselle päivälle.

Tiina käväsi Helsingissä perinteisillä matkamessuilla ja tapasi sekä vanhoja että uusia asiakkaita.

On se Tiina rampannut Oulussakin silloin tällöin kun opiskelee jälleen kerran jotakin tutkintoja. En aina tahdo pysyä perässä, mitä hän milloinkin suorittaa.

Helmikuussa oli perinteiset lahjatavaramessut ja ulkolaisia matkailijoita oli mukavasti. Tiinan ulkomaanmarkkinointi oli tuottanut hyvin tulosta.

Ulkolaisille oli rakennettu ohjelmaa jokaiselle viikonpäivälle. Oli porosafaria, koirasafaria, moottorikelkkailua, kalastusta, lumikenkäilyä, lumilinnayöpymisiä, Norjassa käyntiä yms...

Ulkolaisilla ei varmasti aika käynyt täällä pitkäksi, kun iltaisinkin oli lumikenkäilyä, safareita, kodassa tulistelua, makkaranpaistoa, glögiä, pipareita... Usein pimeän tultua näkyi upeita revontulia, joihinvieraamme hullaantuivat täysin.

Helmikuussa oli myös aihetta juhlaan. Entinen Käpylän seurakunta, nykyinen Oulunkylän seurakunta, oli käynyt Hetassa vuodesta 1963 alkaen aina viikolla 8, eli nyt oli 50. kerta ja juhlittiinhan sitä koko Hetan kylän voimalla. Toivottavasti Majatalossa saadaan juhlia myös käpyläläisten / oulunkyläläisten 60. ja sadattakin käyntikertaa.

Muiden seurakuntien rippikoulujen Majataloon tulo poiki varmaan Käpylästä, kun työntekijät muuttivat seurakuntaa ja meidän onneksemme ilmeisesti puhuivat uudessa seurakunnassa Hetan Majatalosta. Nykyisin meillä käy lahtelaisia, järvenpääläisiä, herttoniemeläisiä, mellunkyläläisiä jne jne. Lämpimät kiitokset näille kaikille sanansaattajille jotka ovat asian eteen jotakin tehneet!

Kevätviikoilla oli paljon entisiä asiakkaita mutta tuli myöskin paljon uusia asiakkaita. Lauantai-aamuisin usein tippasilmässä hyvästelimme ja halasimme lähtijät. Tunnetusti olemme Tiinan kanssa oikeita itkupillejä. Iltasella vastaavasti otimme ilolla uudet vieraat vastaan.

Vähän kateeksi kävi ruskettuneita vieraitamme, kun itse olimme sen verran aikaansaamattomia / kiireisiä, ettei juurikaan käyty ulkona auringossa.

Olihan meillä oikein mukavat juhlatkin toukokuun alussa sesongin loputtua, kun minulla täyttyi pyöreitä vuosia. Lämpimät kiitokset kaikille muistaneille!

Tuula-syntymäpäiväsankaria onnittelemassa
Tiina-tytär ja Petri-vävyntekele

Toukokuussa oli hieman aikaa levähtää vaikkakin kulkijoita oli joka yö. Itse olin viikon Ivalossa ”toisessa kotokolossani” ja todellakin lepäsin koko viikon. Nyt taas jaksaa kesän ja syksyn ahertaa. Tiina ja Petri kävivät moottoripyörällä unelmamatkalla ajaen Suomessa ristiin ja rastiin ja koukkasivatpa Ahvenanmaallakin mutkan. Jottei Tiinalla käy aika pitkäksi ja pelkkä työnteko ala tympimään, aloitti hän taas uuden oppisopimuskoulutuksen saatuaan edellisen juuri suoritettua.

Nyt meillä on jälleen alkanut kesä koulujen lopun jälkeisenä maanantaina, kun Keski-Lahdesta tuli ties kuinkahan monetta kertaa rippistiitiäisiä. Mie saan olla keittiössä nyt aamusta iltaan kun rippikoululaisille tarjotaan joka päivä aamiainen, lounas, päiväjuoma, päivällinen ja iltapala. Eivät nuoret täällä ollessaan ainakaan nälkää näe. Toivotaan heille aurinkoista ja ikimuistoista viikkoa. Saapa nähdä, onko seuraava kirjoitus tänne jonkun nuoren riparimuistelo...

Oikein mukavaa ja lämmintä kesää Majatalon vanhoille ja uusille ystäville toivotteleepi Tuula

Ei ikinä eläkkeelle

Lapin Kansa 4.5.2012 Armi Auvinen

Ei ikinä eläkkeelle

60-vuotias: Lapin vanhimman majatalon emäntä Tuula Akujärvi ei tiedä, mitä tekisi ilman töitään.

”Opiskelin Rovaniemen kauppakoulussa 1970-luvun alussa. Kesät olin töissä pankissa kotona Ivalossa, mutta yhtenä viikonloppuna päätin lähteä Rovaniemelle ystäviäni tapaamaan. Kotimatkalla myöhästyin linja-autosta, ja jouduin viettämään yön asemalla. Sinne eksyi myös tuleva mieheni Matti Vuontisjärvi, joka oli kai tulossa jostain yöjalasta. Ei kai se rakkautta ensi silmäyksellä ollut mutta siitä se alkoi.

Olin töissä Ivalon kunnanvirastossa palkanlaskijana 14 vuotta. Kesäisin ja lomilla olin Hetassa töissä. Vuonna 1982 sain tyttäreni Tiinan, se muutti elämää paljon. Aluksi jäimme tytön kanssa Ivaloon, mutta sitten 1980-luvun lopulla tulin tänne kokonaan. Minun tuli monta kertaa ikävä normityötä kahdeksasta neljään. Nyt en enään sellaista osaisi. Anoppi oli täällä koko ajan hyvänä oppaana, vaikka totta kai niitä koviakin paikkoja tuli.

Matti kuoli vuonna 2002. Silloin vietin monta unetonta yötä. Mietin, miten pärjään. Tyttäreni Tiina tuli onneksi apuun. Kertaakaan ei ole käynyt mielessä, että luopuisin tästä paikasta. Tiina on jo neljäs sukupolvi, joka työskentelee täällä. Olen onnellinen, että hän viihtyy, vaikka kaikenlaista pitää opetella. Tässä työssä pitää miettiä enemmän kuin päivä kerrallaan, ja olla hyvissä väleissä pankinjohtajan kanssa.

Kun katson elämää taaksepäin, olen tyytyväinen. En tekisi toisin mitään. Minulla oli hyvä koti, lapsuus ja nuoruus. Ei minulla ole ollut sellaisia huonoja aikoja, jotka haluaisin täysin unohtaa. Haluaisin tosin osata käskeä enemmän, olen ehkä liian lepsu. En suutu helposti. Joskus olisi varmaan parempi, jos päästäisi hieman höyryjä pihalle.

60-vuotta on pelkkä luku. Olen miettinyt, että minulla on jäljellä vielä ainakin kymmenen hyvää vuotta. Ainoa asia mikä minua huotettaa, miten tyttäreni pärjää ilman minua sitten joskus. Pelätä ei silti kannata, silloin elämästä ei tule mitään. Kun suljen majatalon oven, luotan, että asiat hoituvat kyllä. Parasta tässä työssä ovat asiakkaat, monet käyvät täällä vuodesta toiseen. Itku minulle aina tulee kun he taas lähtevät.

Minulla on paljon työmotivaatiota, vaikka ikä tuntuukin joskus. Ei ole pelkoa että jäisin joskus eläkkeelle. Pidän työstäni liikaa.”

Tuula Akujärven mielipaikka majatalossaan Hetassa.
Enontekiöläisen taiteilijan Irja Merosen taulu lappilaisesta maisemasta.

Kuka? Tuula Akujärvi

Syntynyt 20.4.1952 Ivalossa

Koulutus: Kauppaopisto

Työskentelee Hetan Majatalon emäntänä ja toimitusjohtajana

Perheeseen kuuluu tytär Tiina Vuontisjärvi

Harrastaa lukemista ja käsitöitä ja nuotiolla istumista

Oho: Kirjoitti kolmannen luokan ainevihkoon haluavansa lentoemännäksi. Vihko on yhä tallessa.

Majatalon elämää – harjoittelijan näkökulmasta

Heips täältä Majatalosta! 

Mie olen Tuulia ja olen täällä työssäoppimassa. Olen ollut täällä harjoittelussa ennenkin ja tämänkertainen, minun viimeinen harjoitteluni kestää vain kaksi viikkoa. Kerron vähän Majatalon elämästä (edelliset harjoittelut mukaan otettuna), näin harjoittelijan näkökulmasta. :)

On niin mukavaa taas olla täällä Hetassa. Alkupäivät ovat menneet uuden opettelussa ja vanhan opitun asian muistelussa. Kevät tuntuu jokseenkin rauhallisemmalta kuin Joulu, jolloin britit olivat valloittaneet Hetan.

Britti-Joulusta 2010 mieleenjäänein kokemus oli se, kun semmoinen vanhemmanpuoleinen mies tilasi oluen ja mie en ajatellut sitä lasiin nopeasti kaataessani, että se kuohuisi niin mahottomasti. Siinä kävi sitten niin, että puolet juomasta jäi pulloon. Mies otti pullon ja lasin ja sanoi englanniksi: ”Kyllä sinä vielä opit sen kaatamaan kunnolla ennenkuin minä täältä lähden”. Mies sanoi itse olevansa baarimestari. Seuraavalla kerralla kun mies tuli, olin opetellut kaatamaan juoman hitaaaaaasti lasiin niin että koko pullollinen mahtui. Mies taputti käsiään ja sanoi, että kyllä hän tiesi, että opin sen vielä. Mie olin sitten loppuillan kuin Hangon keksi. :D

On mukava saada positiivista palautetta ja hauskoja kokemuksia. Brittisesonki on minun mielestäni paras aika olla harjoittelussa, koska oli paaaaljon tekemistä ja britit toivat vähän vaihtelua suomalaiseen ”rauhalliseen” elämään. Lapset olivat ihania. Jouluna 2011 oli pikkuinen kiharatukkainen porojensekoittaja-poika, joka laittoi matkamuistoporojen järjestyksen uuteen uskoon ainakin viidesti päivässä. :) Oivoi, se oli kiireistä aikaa se!

Joulun jälkeen tammi- helmikuussa Majatalossa vieraili japanilaisia ja ranskalaisia, joiden kanssa vietimme kotailtaa lättyjen ja piparkakkujen kera. Se oli todella hauska kokemus.

Nyt keväällä Majatalo on ollut täynnä hiihtoihmisiä. Ihmekös tuo; ilmat ovat pysyneet suotuisina ja ladut mitä parhaimmassa kunnossa. Asiakkaat ovat palanneet hiihtoreissuiltansa ruskettuneina ja hyvin mielin, ja sauna ja hyvät päivällisruoat ovatkin kruunanneet heidän päivänsä.

Minun työtehtäviin täällä Majatalossa kuuluu vähän kaikenlaista. Olen myynyt matkamuistoja ja erilaisia juomia ja herkkuja sekä keskustellut mukavia asiakkaiden kanssa. Kassakoneen käyttö oli alkuaikoina semmoinen ”hirvittävä” juttu, mutta nyt sekin luonnistuu hyvin! Seuraavien vuosien varauskirjan tekoa, hinnoittelua, turvallisuusjuttuja, pyykinpesua, juomakaapin täyttöä, akvaarion siivousta, kokoustilan järjestelemistä, tulen sytyttämistä kotaan, Majatalon uusien kotisivujen ulkoasun miettimistä... Kaikenlaista on saanu tehä ja Tiina on hyvä keksimään, jos tekeminen loppuu. ;D Tämän blogi-kirjoituksenkin sain tehdä.

Haluan toivottaa blogin lukijoille hyvät kesän odotukset ja tervetuloa tänne Hetan Majataloon! Täällä on mukavaa!

Harjoittelija-Tuulia :)

Matkailualan harjoittelijat Tuulia ja Nina Majatalon respassa

Sattumuksia Sirun sakin matkalta 24. - 31.3.2012

Ja taas on tultu upeaan Lappiin

osui ajoitus jälleen aivan nappiin.

Marianpäiviä juhlittiin,

kylläpä Albertia odotettiin.

Jotkut saivat jopa kuvansa lehtiin

niin onnistuu kun oikeaan paikkaan ehtii.

Näköjään aina jotain uutta sattuu,

kun bussi lumihankeen juuttuu.

Neuvokkuudella ja lapiolla selvittiin

ja auto pihaan saateltiin.

Ohjelmaa on viikolle riittänyt,

mukavia muistoja mukaan kertynyt.

Mahtavia revontuliakin on katsottu,

eikä siinä muuten takkia tarvittu.

Ahmattiryhmälle herkut maistui,

kun Sissangilla taas letut paistui.

Pahtavaarankin reitti voi olla haasteellinen,

jos kunto ei ole aivan kelvollinen.

Luonto mahtavat voimansa näytti,

kun voimakas viima Sioskurun ladut täytti.

Haittaakse – sitä en tiedä,

mutta antaa vain tuulen viedä.

Kuka sen pöllön tiistaina näki?

Ainakaan se lintu ei ollut käki.

Kotahartaus ja lämmin nuotion tuli,

siinä osallistujien sydän suli.

Sammalvaarassa eilen tarttui ja lipsui,

monen kädet ja hartiat siinä menossa kypsyi.

Luontoillan anti on ihan mahtavaa.

Suomen luonnossa on paljon koettavaa.

Joku minua aamulla ladulle saatteli,

Seuraavanlaisia asioita aatteli;

Siru-rukan täytyy henkihieverissä hiihtää,

kohta alkaa pultsarieukolta näyttää.

En osaa sanoa, mikä se lie,

joka ladulle houkuttaa ja eteenpäin vie.

Hohtava hanki ja sininen taivas,

ne ruhtinaallisesti palkitsee sun vaivas.

Upea aurinko ja luistavat ladut,

jos et hiihtämään lähde, niin varmasti kadut.

Peli-illat hitaasti käynnistyy,

loppuviikolla ehkä vauhti kiihtyy.

Vuodet ei samanlaisia keskenään

sen olemme oppineet huomaamaan.

Joskus aurinko paistaa, mutta luntakin sataa,

se seuraavillekin ryhmille ladut takaa.

Kuten monesti ennenkin, on pakko toistaa

tämä porukka aivan ensiluokassa loistaa.

Kanssanne on niin mukavaa

lieneekö sekin osa Lapin taikaa.

Kuinka sitten parhaiten voisi kiittää Majatalon väkeä,

ei täällä kukaan koskaan ole äkeä.

Kaikki aina hoituu ja mukavasti sujuu

Kun asioista riittävän ajoissa puhuu.

Siru  

Sirun / Sirkan sakkia 1990-luvun alkupuolella

Vuontis-Kallen tervetulotoivotus

Otteita Vuontis-Kallen teksteistä, Hetassa 10.12.1987 ja 6.11.1990

Paikka, missä nyt oletta, on tämän pitäjän vanhin matkailijoitten kortteeripaikka. Nuot nykyset kyltit, hui hiivatti. Toista soli silloin, ku mie tussila ovenpäällä olevhan pahviloovan kanthen toiminimen pränttäsin. Siinä ei ollu pröystäilyvä, oli täyttä totta. Kyltti vastas ja komeasti sen, mitä mainoksen takana oli.

Matkailijoitten palvelua tällä mäellä on aloitettu jo 1920-luvulla ja jatketaan edelleen ja samalla nimellä. Tai taisi se aluksi olla kestikievarin nimellä ja oli kestikievari viimeisen päivän 31.12.1955.

Meillä ei yksistään kievari ollu, oli paljon muitaki palveluja ja johto oli Reetun ja Reetrikin käsissä. Viraliselta nimeltään Reetu oli Anna-Kreetta ja Reetrikki oli Jaakkko Fredrik. Tosi toimeliaita suomalaisia molemmat.

Tämmösiä pytinkiä tällä Heetrikin törmälä oli silloin 1930-luvula. Olis piijain vieläki, mutta sillon syksylä 1944 net Hitlerin pojat tuhrusit niin varomattomasti valkean kansa, ettei sinne jäänny muuta ku korsteenit pystössä törröttämhän. Oli se ensi näkemältä kohtaki ikävän näköstä jälkeä miinakenttäin keskelä.  

Majatalon mäki ennen sotia
kuuluisan taiteilija-Outtakkan taulussa v. 1943

Tuossa ylempännä olevassa Outakan maalamassa kuvassa son osittain semmosena ku se aikanansa oli. 1 on pensiiniasema, 2 on postipankin kontturi, postitoimisto ja puhelinkeskus, 3 on Heetrikin kauppahuone, 4 on henkilökunnan asunto, 5 on Reetun hotellinpuoli, 6 on vähäinen osa makasiinista ja 7 on kesähotellin päätyä. Olihan tässä näitten lisäksi monta muutaki rakennusta, jokka ei ole tähän kuvhan mahtuneet.

Mie jo esittelin nuot rakenukset ja net eri virastot, telefoonikeskuksen, postipankon ja postikonttuurin, mutta net nyt olit nuoria, vasta juuri 1920-luvun lopula tälle törmälle tulhet. Silloin tällä Heetrikin supermarketilla oli jo takanansa paljon toiminan vuosia. Se ei ollu juuri varsinainen ittepalveluliike, mutta vähä sinnepäin.

Taisipa jo tulla mainittua, ette tämä Reetun hotelli vuonna 1944 tuhoutu maan tasale. Ei Reetu silloin ittekhän mikhän tytönhupakko ollu, lähti jo kaheksanelekymmenelle. Hänen nuorimalle pojale, sille Kalleksi kuttutulle, oli matkailu peräti verhin menny. Oli sattunu vielä toimelijhan ja puhelijhan Maija-nimisen tyttären naimhan ja heti jälheenrakenus-vaiheessa alko turistia varten rakentamhan. Eikä sole hukhan menny. Viijettäkymmentä vuotta non Maijan kans turistia passanhet tässä Hetan Majatalo-nimisessä majapaikassa, tosin ilman kesähotellin verthaista. Vieläpä non lomakylänki tuohon vähänmatkan päähän laittanhet.

Jälheen nuorin poika, Matti, alkaa jatkamhan tätä Hetan Majatalon toimintaa ja on pannu alule kovan rakenushomman. Meinaa vielä 1988 aikana saaha valmhiiksi 16 uutta hotellitasosta majotushuonetta ja ruokailutillaaki kuulema lähes puolela isontaa entisestä. 

Viihtyisät ulkokäymälät ovat siirtyneet historiaan.

Levolista lommaa toivottaen, leikkimielisesti Teitä tervehtien

Vuontis-Kalle.