Suomen paras paikkakunta

on luonnollisesti Enontekiö. Miksikö? No monestakin syystä. Ensinnäkin meillä on tilaa missä asua. Jos pitäjän 8.148 neliökilometrin pinta-ala jaettaisiin tasan 2.280 asukkaan kesken, saisi jokainen yli 3.500 000 neliömetrin (=350 ha eli 3,5 km²) suuruisen pihapiirin. Nelihenkisen perheen yhteistä aluetta en osaa edes laskea. Riittäisi siinä parhaallekin pihaa, mitä haravoida. Oikein naurattaa kun toispaikkakuntalaiset puhuvat parintuhannen neliömetrin ja vielä pienemmästäkin perhe-asunnon kotitontista. Kun on tilaa, on sopu säilynyt. Ihmiset ovat kuin veljiä keskenään, ei riitaa eikä toraa, ei kaunaa eikä kademieltä. Kuvaavaa sovusta ja avusta se, kun kalastajat rakentavat majoja järvien rannoille vain siksi, että toiset kalastajat siellä viihtyisivät. Niille, joilla ei satu asuintaloa olemaan, tai haluavat toisen, se heille yhteisin voimin rakennetaan. Annetaan vielä kaupanpäällisiksi satakunta hehtaaria metsämaata noin vain ihan ilmaiseksi.


Valtakuntien välistä rajaa on Enontekiöllä ilmeisesti enemmän kuin millään muulla pitäjällä, eli 494 km. Tästä Norjan vastaista 284 km. ja Ruotsin vastaista 210 km. Kanssakäyminen em. maalaisten kanssa on vilkasta. Samoin kaupankäynti, joka onneksi on vielä melko vapaata. Enontekiöllä on paljon ns. luontaiselinkeinoja, joitten tuotteita on myymisiin asti. Hinnat eri tavaroilla ovat eri maissa hyvin erilaiset. Voi olla, että tarvike, mikä meillä maksaa kympin, saa naapurista vitosella. Tästä johtuu, että kaupankäynti on kuin vanhassa sadussa: Omista tavaroista maksetaan kaksinkertaista hintaa ja ostettavia saa puolella hinnalla. Mikäli nyt sitten ostaa tarvitsee. Ruotsalaisten poikkinainnin takia siellä on paljon ent. suomalaisia, joilla vielä piilotajunnassa on entisen kotimaan kaipuu. Tämä ilmenee ylenpalttisena ystävällisyytenä kun he täällä vierailevat. Niinkin kaukaisia, kuin isoäidin kummityttären veljen jälkeläisiä he pitävät lähisukulaisina. Tuliaisiksi tuovat gevaliaa, marmelaadia ja piskettiä, ettei kerkeä kaikkia käyttääkään. Ja persoonapiililä kuskaavat niin paljo ku kukaki halvaa.

Jos päivän pituus lasketaan auringon esiintulosta sen piiloonmenoon, ei 4-5 viikon pituinen päivä meillä mikään harvinaisuus ole. Senmittaisia on aina silloin tällöin. Laiskasta voi päivä tuntua turhan pitkältä, mutta emmepä me mitään kokopäivä työläisiä olekaan, joten soma se on. Soma siitäkin päätellen, kun muunpaikkakuntalaiset ryntäävät moista ihailemaan ja ihmettelemään valtavina laumoina, etteivät tahdo maanteille mahtua. Ihmekös tuo, että tulevat. Onhan täällä kaiken lisäksi poutapäiviä enemmän kuin muualla. Tämä kun sattuu olemaan Suomen vähäsateisinta seutua.

Viljaa täällä ei viljellä sentähden, kun kullero ja horsma kukkivat kauniimmin kuin ruis ja ohra. Perunanvarsi on melkoisen mukava pihakasvi. Sitä akkunan alla huvikseen katselee ja kastelee. Isoja aloja ei auta kylvää, se kun kasvaa, että penkit halkeilevat. Suottahan sitä enempää ku silmän iloksi.

Ilmasto meillä on säädetty niin, että jokaiselle sattuis sopivaa. Kun toisella puolella pitäjää lehti on puussa ja uintikausiparhaillaan, toisella laidalla vielä järjestetään kilpahiihtoja hohtavilla hangilla. Tälle välille luonnollisesti sopii sitten monenmoista säätä.

Elämys on pistäytyä virveliä heittämässä sekä Atlantissa että Jäämerellä. Täältä kun molempiin on varsin lyhyt matka. Niin lyhyt, ettei vastaavaa muualta ole, kun molemmissa haluaa käydä. Jos ei satu toisessa kala olemaan syöntipäällä, toisessa voi olla. Näissä edellämainituissa onkipaikoissa on varma hyväpuoli se, ettei viehe tartu vastarannan pajuihin. 

Eipä täällä kalojen takia tarvi merelle mennä. Jokia ja järviä on kaikenkokoisia. Vesikin niissä niin kirkas on, ettei rannalta osaa arvioida, onko syvyyttä yksi vai yhdeksän metriä. Kaloja ei kannata kasoon pyytää, kotijärvestä kun aina tarvittaessa saa sopivan määrän sopivaa laatua ja takuulla tuoreena. Jos ei satu pyyntivälineitä olemaan, on parasta käydä Kala-Seidalle muutaman kolikon uhraamassa. Senjälkeen kalat jo polullakin vastaan tulevat. Seitoja on lähes kaikkien isoimpien järvien rannoilla. Näin onnellisia kalastajia me Suomen harvimmin asutun pitäjän asukkaat olemme, muusta puhumattakaan.

Kauniit värit kiehtovat ihmistä. Vain täällä oikein kauniita näkee. Nimittäin Marjanpäivänä kirkossa ja Ounasjärven jäällä sekä syyskuulla luonnossa. Missäpä muualla voi ihailla yli neljääkymmentä Suomen korkeinta tunturinhuippua ja niitten välisiä laaksoja värikylläisyydestä ainutlaatuisen ruskan aikana. Peltoja ja metsiä on missä vain, kauniita vuoria ainoastaan täällä, Suomen Sveitsissä.

Kauneimpana ne revontuletkin meillä näkyvät. Ei niistäkään värejä puutu. On punasta, vihreää, keltaista ja kaikkia sävyjä kuin Vinterin värikartassa. Valtava loimunta tekee ne lähes uskomattomiksi, suorastaan taianomaisiksi.

Jälleen toistuu totuus, että Enontekiöllä on niinpaljon erikoista, hyvää ja kaunista, ettei sitä sanoin kuvata voi. Tulkaa katsomaan. Varmuuden vuoksi ottakaa vain tulolippu. Jos sattuu, että ette malta takaisin lähteä, ei harmita se, kun edestakais-lipusta jäi puoli käyttämättä.

Tervetulleeks toivottaa, Vuontis-Kalle.
26.1.1978

Vuontis-Kalle nautiskelee Enontekiön luonnosta