Kun resitentti navetassa yöpyi

Majatalon 2. polven isännän Vuontis-Kallen muistelus Kun resitentti navetassa yöpyi

Soli kesä tuhatyheksänsattaakakskymmentäseittemän ku jänkkämestari Leminen tuli tänne jätkäsakin kansa Riivi- ja Vuomajärven kuivaamhan. Mutta työnantaja ei ollu hoksanu asuntovaunuja tänne tuottaa ja tuli ethen ilmiö, jota nykysin sanothan asuntopulaksi. Mestari meinas, jotta kyllä jätkä kesän pärjäis, jos olis joku tyhjä navetta tai riihi sathensuojaksi. Äiti tunsi suomenmarkan arvon ja hoksas, ette navetta löytyy, iso ja hyvä kans. Soli kevhäälä pesty sen verran, ette Lemisen mielestä se oli niille mutasaaphaile liianki puhas. Itte hän sai huonheen päärakenuksesta, peräti Halosen entisen konttuurin.

Tässä navetassa oli kaheksan hirsisin väliseinin tehtyä hinkaloa. Mutta jätkiä oli yheksän. Longin-Kalle, joka oli sakin kookhain, panthin sonninhinkalhon. Se oli vähäsen tilavampi ja paksumilla väliseinilä ku toiset hinkalot. Yrjäheikin-Aukku oli pienehkö, mutta suulhampi toisia. Hänet laitethin vasikankarsinhan. Illala ku jätkät menit hinkaloihinsa, joskus net rupesit ammumhan. Meilä oli silloin reiphanpuolheinen piika, se saatto käyvä sanomassa, ette jos että lopeta inumista, hän käypii teijät vielä lypsämässä, mutta juomaa ei takuulla anneta. Nämät mutakuonotko net siitä perustit, vasta net ammuivat.

Se kesä meni, jänkkäjätkät lähit ku maa kylmettymhän alko. Mutta itea tästä majotushommasta äitile jäi. Seuraavinna kesinä navetta tosi hyvin pesthin, suonpursuila ja vereksillä katajilla siihen saathin oikhein kesäillan raikas tuoksu. Joka hinkalhon laitethin oikhein hyvät heinämaträssit, päänpuolhen vielä tukko haijuheiniä. Tietenki täkki ja höyhenpolsteri kuuluit asihjan. Ja mikä parasta, joka hinkalhon tehthiin parhaan tapin takkaa valmistetut sijeharso rankiset.

Siittä tuli semmonen kesähotelli, viihtyvyisyyven puolesta, ette tuskin semmosia ennään onkhan. Kyllä siinä vuosien mithan oli monenlaista yöpyjää. Etenki pahimpana räkkäaikana. Oli isojaki herroja, mutta moni jätkäpoika ja syrjäkyläläinen sait siinä kävelymatkainsa jälkhin luitansa levätä.

Soli vielä muutampien mukavuuksien vuoksi aikaansa eellä oleva hotelli. Jos oikhein vireä vieras oli, se sai vaikka uimassa käyvä lämpimässä veessä. Tämän hotellin porstuvassa nimittäin oli kaivo. Ei mikhän vinttikaivo, soli paljota parempi. Katon lähelä oli pyörä jonka kautta kuljit kettinkit. Kettinkin molemissa päissä oli ämpäri. Ei sillä tarvinu tyhjää vintata. Ku täysinäinen sinkki nousi ylös, niin tyhjä painu alas. Eikö ollukki viishaasti tehty vinttauskone. Kaivola ku vettä ränhiin kaato, se meni omin päinsä ja saattamatta navetassa, antheeksi hotellissa, olevhan 520 litran vetoshen muuripathan. Paan alla ku vähäsen aikaa valkeaa piti, siinä oli sitte se lämminvetinen uima-allas, jossa passas porskutella.

Niinku mie jo äsköin sanoin, vierhaana kävi isojaki herroja. Erikoisesti minule on mielheen jäänny yks’ vieras 1930-luvun puolivälin hujakoilta. Silloin oli jo kulkeminen niin helppoa, ette postiautossa pääsi Rovanniemeltä Hethaan vaijaassa kaheksassatoista tiimassa. Kaulinrannasta, johon silloin jo tookila pääsi, ei menny pitemphän ku kakstoista tiimaa. Tämä kulkemisen nopeus johtu siitä, ette paljo jäi välhin taloja, joissa ei kahvila käyty.

Postiauto tuli Hethaan, tietenki vain kesänaikana, siinä puoliyhentoista ja yhentoista välilä illala. Silloin olit melkein kaikki kylän raavhaat ihmiset ja puolet penskoistaki kokkointunhet autoa oottamhan. Sen ymmärtää, ette postia ootethin, ku kaikki tärkeät asijat piti hoitaa postin kautta. Monesti vielä preivit suljethin lakkasinetillä varmuuven vuoksi. Olihan se telefooniki olemassa, mutta kuuluvaisuus oli kehnon puolheinen. Oli siinä muuki varjopuoli. Silloin ei keskuksenhoitajat tarvinhet sisäministeriltä luppaa hakea, jos halusit joittenki mielipitheitten vaihtoa kuunnella. Jos oikhein tärkeän asian sattu kuulemhan, vaiva sitä oli yksin tietona pittää. Sen hääty muistella parhaale ystävälle, tietäen ettei tämä sitä eelleen kerro. Mutta oli tällä naapurillaki semmonen kaveri, joka osas tietonsa salassa pittää. Mutta jostaki käsittämättömästä syystä jo toisen päivän iltana kaikki kylän vaimot sen tiesit, vielä pienen lisän kans. Jos soli ollu tyttären ja pojan välinen puhelu, niin sen verran soli lissäintynny, ette se tyvär oli ruvenu pikkuluita kasvattamhan, onneksi ei sen enempää. Ei kannattanu tievonvälittähän perhään kysyä. Puhelut kuulemma kuuluit läpi ku tolppaa vasten korvan paino.

Mie taas sekosin. Siittä vierhaastahan minun piti muistella. Ku auto illalla tuli, oli siinä myöski vanhempi ja nuorempi mies, jokka menit äitiltä kortteeria kysymhän. Moni siinä meinas, jotta kukhan soli tuo vanhempi mies, ku soli niin tutun näkönen. Äiti vei net tuonne kesähotelhin, vielä kysyen, ette sopivakko het yhtheen hinkalhon, vai pitäskö molemille olla oma pilttuu. Se vanhempi oli sanonu, ette ku siinä heitä paljo isompi Heluna talven pärjää, niin kyllä het tässä muutaman päivän mahtuvat olemhan. Olishan meilä ollu heile oikhein huonekki muuten, mutta soli yks syrjäkylän nuoripari päivälä vihilä käyny ja niile oli annettu talon paras huone noin niinku toishinsa tutustumista varten.

Postin puolela Lempi oli jo lehet jakanu ja oli juuri alkamassa kirjheitten jakhon, ku pappilan rouva hoksas, ette se vanhempi mies oli entinen resitentti Toolperki. Silloin tuli Reetun hotelhin vilskettä. Lempi hääty panna postin kiini, rakkauskirjhet jäit jakamatta. Samoin jäit muukki, jokka tosihjaan ei niin tärkeät olhekhan. Tämä muuten oli ensimäinen kerta vishiin viithen vuothen, ku Hetan posti ei ollu auki kahtakymmentäneljää tiimaa vuorokauvessa. Kiinipanhon oli hyvvää syytäki, sillä Lempin piti lähteä silitystukila lakanoita polkemhan. Nuoripari häävythin häätää talon parhasta huonhesta lathon nukkumhan. Siinä mennessä se vastaleivottu vaimo mukisi, jotta tämäkhän son sitä ikusta onnea, jota net päivälä kuorossa toivotit, ku ensimäisenä yönnä jo lathon ajethan. Mutta mikäpä heilä sielä hätänä oli. Sääskitten suojana oli purjekankhainen rankinen ja alustanna Heikin-Oulan isonsuivakan talja kaksmetrisen heinäläjän päällä.

Sitte alko siinä nuorenparin jättämässä huonhessa melkonen vilske ja vipinä. Talon parhaat matot panthin laattijalle. Äiti haki aitanvintistä net vihreät silkkitäkit, joita se ei ollu aikonu ottaa käythön ennenku maaherra talhon tullee. Mutta nyt ei auttanu maaherraan oottaa, ku sattu vielä arvokhaampi kiho talhon tulemhan.

Lempi oli parhaat petsilakanat polkenu niin sileäksi, ettei niistä suoria saumoja lukhunottamatta pienentäkhän muuta ryppyä löytynny. Valkonen ransutettu silkkituuki pöyvälä oli niin puhas ja sileä ku oli vasta pakasta veetty. Pietarinkukkia, niittyleinikkiä ja päivänkakkaroita oli tuotu monta sylilistä ja laitettu vishiin viithentoista vaashin. Vaasia oli joka paikassa, missä net vain pystössä pysyit. Siinä ku hotellin henkilökunta katto aikhaansaannostaan, hoksas jo naaman ilmheistä, ette tyytyväiset olit. Yks puki ihhailunsa sanomalla, ette kyllä itte piispaki olis hämmästyksestä vähäsen aikaa sanattomana, jos pappilan peräkamari olis näin upeasti laitettu silloin, ku hän seurakunnan vierhaana käypii.

Nyt, ku kaikki olit kunnossa, lähti johtaja kesähotelhin ilmottamhan, ette herroile olis huone tuola päärakenuksessa. Mutta resitentti sieltä rankisen sisältä vastas, ette het on täälä ensi yön. Saattas sitä muuten muuttaakki, mutta tuo poika kerkis jo nukkua.

Tämä hyvä huone jäi siis ensi yöksi tyhjäksi. Ei sinne ees lavosta sitä nuortaparia käsketty jatkamhan keskenjäännyttä tutustelua. Mutta jälkhiinpäin kyllä näky, ette olit net toistensa väärtiksi pääshet.

 

 

Majatalon mäki ennen Lapin sotaa

Yrittäjänpäivän kunniaksi Vuontis-Kallen vanha kirjoitus yrittäjille

Oikein hyvää Yrittäjänpäivää 5.9.2020 Enontekiöltä! 😊
💙: Majatalon yrittäjänaiset, äiti ja tytär Tuula ja Tiina

 

Hetassa, lokakuussa 1991, Vuontis-Kalle

ARVOISAT TÄMÄNPÄIVÄN YRITTÄJÄT

Yrittäjähän mieki aikanaan oli, enkä ehtiny ennen tätä byrokratian aikakautta lopettaa. Palkkioksi kaiketi juuri tästä hiastelusta olen saannu kolme sydäningraktia ja kunnian kulkea nitropullo taskussa elämäni loppuun saakka. Kansakoulun oppimäärän omaavanna olin yrittäjänä vähän liian pitkhän.

Yrittäjänä olin jo toisenpolven harrastaja. Äiti oli karjatalon emänän lisäksi myöski matkailuyrittäjä, isä oli kauppamies ja mie polonen perin molempien ammatit. Eikä sillä hyvä. Tänäpävänä viiestä lapsestani 2 poikaa on edelleen alkaneet yrittäjiksi matkailualala, yksi on työntekijännä Veitsiluodossa, yksi palkannauttijanna eräässä yhteiskunnan laitoksessa. Yksi senthän on ollu niinpaljon järkevä, ette osan vuojessa nauttii työttömuuskorvauksen suomasta vapaa-ajasta. Mainitut 2 poikaa siis ovat kolmanen polven yrittäjät matkailualala. Kehitystä tämän kolmen polven aikana on pikkuhiljaa ollu paremphan päin. Jos tänäpäivänä resitentti kortteeria tulis, ei sitä tarttis navethan majottaa, niinku sattu äitin aikana. Silloinhan ei kaikile ommaa huonetta liieny. Ittekuki nukku siinä, mistä sijan löysi. Kestikievarihuone tosin annethin saman porukan väele. Minun isänyysaikana jo mettänhoitajan arvoselle herrale koitethin oma huone järjestää ja pimeän aikana yöksi myrskylyhty pieneläliekilä palaen hyysikän porthaile jätethin. Nämät kolmanen polven yrittäjät ei tartte myrskylyhtyvä, kaikki toimii sähkölä. Jokhainen halutessansa saapii oman huonhen ja voipii itte valita nukkumakumppaninsa. Tätä ei senthän talonpuolesta hommata, mutta kaiken muun kyllä. Kaikki mukavuuet ovat saman katon alla.

Kerrompa vähäsen siittä, miten minun silmäkulmassa kattottunna kehitys on viimisen 60 - 70 vuojen aikana muuttanu oloja elämän eri aloila. Asijain tarkka muisteleminen kyseiseltä ajalta ei tietenkhän sovi aikataulun puitheishin, mutta pieniä välähyksiä sieltä täältä ja lyhyvesti. Enkä vakuuta, ette ovatko net 100%:sen kirjaintarkkoja, mutta minun näkemyksiä net ovat.

Kuntamme ilmeisesti merkittävin henkilö on ollu aikanaan Yrjö Halonen. Hän oli syntyny Kestilässä v. 1862 ja kuollut Helsingissä 1941. Enontekiön lukkariksi hän tuli 1888 ja muutti Ylitorniolle 1919. Hän oli valtiopäivämies 1897 - 1905. Hänelä oli arvovaltaa, jolla sai pitäjänsä asioitten hoijossa näkemyksiänsä ns. parempien piirien huomion kohtheeksi. Halosesta en itse muista, mutta kuullu olen ja joka hänhen tutustuva halvaa, ansioistaa on paljon kirjotettu.

1930-luvula Enontekiön kunnantoimiston väki oli katekeetta Hermanni Karjalainen. Opettajan virkansa ohela hän hoiti myöski kunnankirjurin viran. Eipä Hermani tainu työtuntia ja viikkovaphaita työssänsä laskea. Sai perhepiirissänsä kunnioitusta osaksensa. Vaimo ei häntä koskhan sinutellu. Mitähän nykymies pitäs tehhä, jotta akka teitittelemhän rupeaisis. No ehkä, jos onnistuis kunnalisen veroäyrin neljän ja puolenpennin hintaseksi saamhan, niinku se Karjalaisen aikana oli. Olihan meilä Aimo Kallion ja Karjalaisen ansiosta esim. kahvi puolta halvempaa ku muoniolaisila. Kolmela riekola sai kilon kahvia ja pikkutopin sokkeria.

Itte en tarvinu näinä aikoina jatkuvasti tiskintakana seisova enkä nauttia luottamustoimista. Mitä nyt joskus pororaijola lihhaa ja riekkoja Kuttashen kuljettaa. Muutenki vietin raitista ulkoilmaelämää. Turistitten kuljetus poroila Hetta-Muonio välilä oli tosin liiketoimintaa, mutta siinä olit niin selvät taksat, ettei laskukonhen kans tarvinu värkätä. Rahalisena tulona se senthän melkonen oli. Talon työt, jokka neki liiketoimintaa olivat, olit varsin tärkeitä. Koulun ja nimismiehen maitotinkiä ei passanu lopettaa. Pappilan maitotinki ja haloittenlaitto olivat velvolisuus. Ne sisälyit maanvuokrien vastiheksi. Se oli toimintaa ja liikettä, ku esimerkiksi velipojan kans kymmenen poron raijole honkakuormat päivässä laitto, santviiki ja kirves työkaluina. Tämä on ollu aikaa ennen evakkova, myöski onnelista aikaa.

Sitte alko uusi ajanjakso, tarkotan aikaa evakon jälkhin. Tuulet vasemalta rupesit vaikuttamhan. Sotavahinkojen arviomies-Aukku sai kehuva, että hän se on joka määrää. Ohjjeensa oli, jotta kellä paljon on ollu, on kapitalisti ja hänele maholisiman vähän korvausta sotavahinkoista. Kellä vähä on ollu, hänele maholisiman paljon. Tavalansa tämä oli tasajakova, ihmistenhän piti olla tasa-arvosia. Isäni sairastumisen takia olin jo rapean parivuotta ennen evakkova ollu liikemiehenä. Nyt tuli vapaavuosi, ei tosin majotuksessa. Ensiasunossa, jossa asuima talven 45 -46 oli laattia-allaa 22 neliömetriä. Ommaa perhettä oli 6 henkeä ja marras-joulukuun vaitheen tienoilla -45 majotimma siihen 18 vierasta. Kuorsaamisen estämiseksi heijät illala lavothin kyljittäin nukkumhan, eiväkkä mahtunhet selälensä kääntymhän. Joten kuorsausta ei kuulunu.

Tuli kesä 1945 ja sain jälheen alkaa leikkaamhan ja liimaamhan ostokortitten kuponkeja karpiitilampun valossa. Ruottalaiset nimittäin silloin toit ison parakin meijän kartanolle. Parakin toisessa päässä oli kauppahuone ja toisessapäässä kauppijhan asunto. Sillon moni saatto kajehtija, jotta Kallen-saki assuu ylölisesti. Jos vielä siinä asusin, varmasti saisin myötätuntova yhteiskunnan taholta, vaikka silloin net ei pahemin säälinhet.

Niin rupesit vuojet evakon jälkhin pikkuhiljaa vierimhän. Korvikekuponkeila myin sökövä, tekstiilikuponkeila paperista tehtyjä pukimia, petroolikuponkeila lamppuöljyvä, jauhokuponkeila jauhoja, ostoluvila piikaria ja niin etelleen. Ushein vielä tavaroita piti velaksi antaa. Näistä saatavista osa on vieläki saamatta. Ovat siirtynhet saankahenkymmenen vuojen kuoletuslainoiksi. Harvoin kauppa-asijoita hääty hoitaa viittätoista tiimaa pitemphän vuorokauvessa, eikä koskhan seittemää päivää enempi viikossa. Helppovahan tämä oli sirkkelisahureihin verrattunna. Kesäaikana het tuskin nukkumhan kerkisit. He pitivät työtahtia velvollisuutenansa.

Ajan myötä alko tapahtumhan ihmeelisiä asijoita. Sirkkelisahurien luona vieraili pitkä laiha ja kalpea mies. Päässänsä hänelä oli musta hattu, päällänsä pitkä musta paltto. Ulkonäkönsä ansiosta häntä ruvethin nimittämhän kalmiston karkuriksi. Hän oli liikevaihtoverotarkastaja Aalto. Kaikki sahat, joilla hän vieraili, olivat muutaman kuukauven päästä pakkohuutokaupassa maksamattoman liikevaihtoveron takia. Sahurit tulivat tietämhän, että semmonenki vero on keksitty ja lähes kaikki lopettivat toimintansa. Tarkemmin tästä muistaakseni olen kertonu yrittäjäpäivilä syyskuussa 1988.

Kehityksen pyörän pyöriessä alko tulemhan yhtä ja toista, varsin monenmoista. Käytäntö, että piijan palkka on talon ruvassa 110:-mk. kuussa ja kaks’ paria nahkasia nauhakenkiä vuojessa, ei ennään päteny. Tuli tyäaika, ylityö, pyhätyö, yötyö, tapaturma, pidätys, korotus, ilmotus ym. ym. kaikki lain nimelä. Joka alale luonnolisesti piti palkata valvojia, neuvojia, puoluetuen suunnittelijoita ja jakajia. Tehostui byrokratia-niminen sivistyssana. Tämänpäivän muotisanoja ovat verotus ja työttömyys. Verotuksessa ennenvanhaan Erkuna, Vilkuna ja Kaijukka kilpailivat siittä, että kellä on eniten veroja, on pitäjän napa. Tänään tuntuvat monet olevan sitämieltä, että muile nostethan, niin ainaki minun verova pitäs alentaa. Ainaki ministeritason köyhälistö on sitä mieltä.

(Lukee pätkän sanomalehdestä:)

”Mistä työttömyys johtuu?

Nykyisin on sana TYÖTTÖMYYS, paljon käytetty ja parjattu. Toisile siitä on hyötyä, toisile vahinkoa. Mistä tämä suurtyöttömyys johtuu. Seuraavista asioista sanon vain oman mielipiteeni, en väitä, että se on oikea, mutta tämä on mielipiteeni. Työn hinta on kohotettu niin arvokkaaksi, ettei sitä kannata teettää, eikä juuri tehdäkään. Yksin työntekijän palkan maksu on niin mutkainen, jotta tarvitaan melkein merkonomi, joka sen osaa tehdä. Tämän palkkio voi olla yhtä suuri kuin työntekijälle käteen jäävä palkka. Jos valitaan syrjästä lukien 100 nuorta, jotka ovat istuneet 9 vuotta peruskoulussa ja annetaan tehtäväksi maksaa lakien mukaan työntekijän palkka kahden kuukauden ajalta, luulen ettei siihen yksikään pysty. Siinä täytyy huomioida niin monet vakuutukset, lisät, korvaukset, ynnä muut, että tekemättä se varmaan jää. Tällä monimutkaisella byrokratialla on onnistuttu luomaan ja myös säilyttämään melko korkea työttömyysaste. Tavallaan siis tärkeä ja myöskin onnistunut pykälien viidakko.”

Edellälukemani oli sanomalehti Pohjolan Sanomista 21.1.1988. Virkakoneisto ei enään usko, että työnantaja ja työntekijä voisivat keskenään sopia työpalkasta. Omasta mielestäni heijän henkiset ”resurssit” siihen riittäisit. Tämä pykälien ja sääntöjen viitakko oli komapastuskivi monile pienile yrittäjile, suurile se ei niin tappavan raskas ollu.

Itselläni on yksi hyväpuoli tänään se, etten ole ennään yrittäjä. Jos olisin, niin olisin pienyrittäjä. Pienyrittäjien taivaalla näen synkkiä pilviä tänä fuusioitumisten aikana. Vähitellen suurempien ketju syrjäyttää pienemät, jotta kilpailulta vältytään ja isoman tuotto saahan kasvamaan. Näin ”ruohonjuuritasolta” saattaa moni nähhä niin asiat, että jolla paljon valtaa on, sille tullee vallanhimo, jolla on paljon rahhaa, sen järjenvalon himmentää rahanhimo. Olisko niin, että kellä on rahaa ja valtaa yhessä, he eivät juuri köyhälistön evuista pahemin piittaa. Esimerkiksi ulkomaisten osakkeitten ostoja varten saattaa tuottaa miljoonia, jos kotimaisen rahan arvoa nostaa eli ns. revalvoi vaikkapa 4 %. Jotta omia rahojani ei inflaatio heikentäis, on 7,5 % verovapaa korkotulo niille hyvä suoja. Onkohan se sitte Suomen Pankki, joka pittää huolen siittä, ette korko lainan ottajille nousee yli talouvelisen kestokyvyn. Konkursseissa ja pakkohuutokaupoissa on sitte hyvä etulisesti sijoittaa rahhaa oottamhan aika parempaa. Laman aikana saattaa herra 2-3 kuukauven 60.000:- - 100.000:- kuukausipalkala saaha talon maine mantuineen, joka on etelisen omistajan vuosikymmenien hikisen työn tulos. Onkohan tämmösellä hankinalla sitte harmia tai onneja aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Mitä tapahtunee EY:n liittymisen ansiosta pienile maile, sitä tuskin tarkalensa kukhan tietää. Oliskohan semmonen maholista, ette historia toistaa itseään, esimerkiksi vuojen 1917 mallin mukhan. Toivottavasti ei.

Vaikka olenki vanha ukko, on minulaki oma ammatti. Hetan Majatalossa on kautta aikojen ollu tapa ja on vieläki , ette syyskesälä pottuja nostethan ja kuori pois virutethan vain päivän tarve kerralansa. Aina on vierhaile uusia pottuja tarjottavaksi. Päivänä muutamana Aino-systeri soitti ja sanoin siinä, ette tulin vasta pottuja nostamasta. Eikö ole muita potunkuokkijaksi, ku juuri sinun pittää se tehhä. Vastasin, että olishan niitä, mutta ku het eivät kunnola ossaa. Miten sitte käypii, jos tullee se aika, ettei sinuva ole, kysyi Aino. Vastasin, että kaiketi häätyvät sitte jonku uuvelleen kouluttaa.

Hetassa, lokakuussa 1991.

Vuontis-Kalle

 

 

Suorastaan uskomatonta!

SUORASTAAN USKOMATONTA

Kuinka ihmeessä

me, jotka synnyimme ilman äitiysvoimistelua,

neuvolaa ja äityiysrahaa,

kuinka ihmeessä

me, jotka kasvoimme ilman lapsilisää,

päiväkotia ja leikkikoulua,

ilman vaippoja, muovia ja teippiä,

kuinka ihmeessä saatoimme oppia konttaamaan ja kävelemään

näin kauas- ja kauan?

kuinka ihmeessä osasimme

leikkiä kävyillä, tikuilla ja sileillä kivillä

tietämättä mitään virikkeitä antavasta leikkiympäristöstä,

terapiasta ja paneelikeskusteluista, aiheena

”Lapsi ja kulttuuri,”

me, jotka paikatuin polvin

ja puupohjaisissa paperikengissämme

seisoimme silakka- ja perunajonossa sotavuosina,

me, jotka istuimme rapistuneissa luokkahuoneissa,

kirjoitimme vihkoihimme

ja luimme läksymme omista kirjoistamme,

perityistä taikka vanhana ostetuista,

vailla ilmaista kouluaamiaista ja koulukyytiä,

onnellisen tietämättömänä kolukypsyystesteistä,

kukista ja mehiläisistä,

ja opiskelulisistä?

Meillä ei ollut aavistustakaan

kuraattoreista, kolupsygologeista,

nuorisotiloista eikä kunnallisista lautakunnista.

Meillä ei ollut vapaa-ajan ongelmia.

Miten ihmeessä olemme selvinneet hengissä

ja päässeet tähän asti?

Ja kuinka on mahdollista,

että meillä oli niin hauskaa?

Se on suorastaan uskomatonta!

Kalle Vuontisjärven arkistosta (kirjoitettu 70-80 luvulla)    

Vieraskirjastamme: 1941 – 1991

♥ Majatalon vieraskirjan kirjoitus aikalailla tarkalleen 28 vuotta sitten ♥

1941 – 1991

50 vuotta sitten meitä oli 7 nuorta, jotka Muoniosta hiihdimme Montellin kämpälle. Täällä pidimme muutaman päivän majaa lasketellen Keräs- ja Vuontiskeron rinteillä. Toiset palasivat etelään kuka koulun kuka työn takia. Itseäni kiehtoi pohjoisessa hohtava Pyhäkero ja niinpä lähdin sinne. Huipulla oli autiotupa ruokatarjoiluineen. Kuoriperunat ja läskisoosi 12 mk. Emäntä kertoi, että kylään on vain 8 km ja pitihän sitä lähteä katsomaan. Hetta oli silloin pieni lapinkylä, mistä mieleeni on jäänyt vain kauppa. Oliko se juuri tässä? Tulojälkiäni palasin Pahakurulle yöpymään ja sieltä seuraavana päivänä Muonioon ja edelleen etelään.

Niin tuli tämä mahtava Ounas-Pallastunturien jono ensimmäiset kerrat kuljettua kumpaankin suuntaan. Jostain Rihmakeron seutuvilta yön kuutamossa, suden ulvoessa kaukana alhaalla löysin kultahippusen, joka sen jälkeen on seurannut minua monen monilla Lapin retkilläni niin kesällä kuin talvella. Parikymmentä vuotta sitten osuimme tänne Hetan majataloon ja sen jälkeen jokainen kevät. Olemme herkutelleet Maijan pitoruuilla, kuulleet Kallen mahtavat kalajutut, juosseet aprillit, hiukset pystyssä kuunnelleet tarinoita seidoista, noidista, verenpysäyttäjistä, ruumiin mullista ym., olleet todistamassa hallittua rakennemuutosta karja-, kauppa- majatalosta turisteja palvovaksi nykyaikaiseksi majoituspaikaksi. Tutuiksi ovat käyneet paitsi talon oma väki myös valtaosa meistä kävijöistä. Toisetkin ovat huomanneet, että tämä on PARAS PAIKKA, mikä olkoon kiitoksemme kumpaisenkin sukupolven emännille ja isännille sekä suosituksena juhlaretkemme perässähiihtäjille.

Tutuiksi ovat tulleet myös Hetta-Pallasjonon kerot ja kurut, sillä 59 kertaa olen tuon välin taivaltanut. Aikaisemmin oli ”hippu” mukana, nykyisin useimmiten yksin.

Varmaan on joskus ollut huonojakin ilmoja ja kelejä, mutta näin jälkeenpäin muistellen aina on paistanut aurinko, ollut tyyntä, hanki hohtanut, suksi luistanut ja naama ruskettunut.

Kiitoksemme jälleen kerran.

Majatalon Saunatontun tarina

Saunoimma Majatalon pihan puusaunassa eilisiltana. Saunatonttu tuli tervehtimhän meitä ja kertomhan Majatalon tarinaa.. Olemmahan met tämän jo kuulleet ennenki, mutta olipas se taas soma muistella menneitä..

Saunatonttu muistelee Majatalon vaiheita neljän sukupolven ajalta 1920-luvulta nykypäivään
Majatalon tarina - Kertojana Saunatonttu

Majatalon Saunatonttu

Vanhan ajan elämää Hetassa

Kalle-Äijin 100-vuotissyntymäpäivä olisi tänään 4.3.2017. 

Tänä vuonna juhlistamme myös 100-vuotiasta Suomea ja 140-vuotiasta Enontekiön kuntaa.

 

Tämän kertomuksen voit kuunnella Vuontis-Kallen kertomana Majatalon YouTubessa.

Videossa on vanhoja kuvia Majatalon arkistosta. 

Tai tulkaa Majataloon lukemaan / kuuntelemaan, myös muita juttuja!

Kalle Vuontisjärvi

Hetan Majatalon 2. sukupolvi

s. 4.3.1917

k. 22.2.1995

Vanhan ajan elämää Hetassa

Aikanansa minua pyyvethin, jotta jos mie kertosin vanhoja juttuja Hetasta, hettalaisista ja vieläpä muistaki tämänperän asijoista. Siihen veothin, ette ku mie olen niin vanha, pitäsin muistaa miten ennenmailmassa elethin ja olthin. Oikein mie aluksi hämmästyin, ette olenko mie tosijhan joku esihistorialinen olio, mutta ku tarkemmin mietin, hoksasin, jotta on tuota ikkää karttunu, koskapa osa rippikoulukavereista käypii kaheksattakymmentä. Monta heistä on jo mananmajoile muuttanut, jos toki monta on elossaki. Alkaa tosin elossaolevilla näkymhän niin sanottuja potkurinjälkiä kauluksen ja ottatukan välissä, mutta sitä nyt ei kannata pahaksi panna, minusta se oikheen soppii tuonikäsille. Ei heijän tietenkhän kannata kovin ushein peilhin kattoa, parempi ku luotta muistikuvhaan.

Kyllä tosi on, paljon on olot ja tavat muuttunhet minunki muisthin. Toisissa asioissa on kyllä menty paremphaan päin, mutta näin vanhan ihmisen mielestä on kyllä joissaki tavoissa ja tottumuksissa kuljettu huonomphaan suunthaan. Luulempa niin, etten muutoksia saa mieleni mukhan kerrottua, jos en vertaa näkemyksiäni nykysestä entishen ja päinvastoin.

Kakskymmentä luvun puolivälin tienoilla taisi tässä Hetankylässä olla 34 eri taloa. Talot olit hirsistä rakennettuja. Ei ollu tiililävuorattuja ponttilautapuustellia. Eikä net asumukset olhet suurensuuria. Monta oli semmosta, jossa oli vain yksi huone, ei sekhään kovin iso. Keittopaikkana ja lämmityslaitheena oli piisi, kivistä muurattu ja suora reikä taivasta kohen, ei siis mikhän kiertohormila varustettu lämmityslaite. Mattoja ei tämmösissä kannattannu laattialle laittaa, sillä polttopuunna käytetty honka oli paha paukkumhan. Paukut olisit polttanhet mathoin reikiä.

Oli toisissa taloissa oikhein kaminaki kamarissa ja tuvassa. Vieläpä jos oli leivinuuni pirtin muurissa, niin sillä oli hyvä talvela pittää pirtin lämpimännä samala ku leipiä paisto. Sai kaks kärpästä yhelä iskula. Se oli senajan enerkiansäästöä. Ei silloin ollu niinsanottuja huonelämpömittaria, joten yksinkertasilla lasiruutuila varustetussa huonheessa tarkeni hyvin. Ku ei ollu jokhaisella ommaa huonetta eikä eri sänkyäkhän, niin kylmälä säällä oli kanssanukkujan läheisyys hyväksi. Liekö siitä johtunu, että perheitten lapsiluku kasvoi kasvamistaan. Ei ollu eriksensä köökiä, ei olohuonetta eikä lastenkamaria, mutta hyvin vain pärjäthin, lapsia oli ja joskus vielä lissääki tuli. Minkä useampi hengittäjä oli, sen enempi net lämpöä kehittivät. Nyt ku on vaikka kuinka monenkertaset lasit, eri makkuu- ja olohuonheet, keskuslämmitykset ja kaikki, niin eipä nävykhän kakaramäärä kasvavan.

Semmoset mukavuuet ku vesijohto ja viemäri olit ennen täysin tuntemattomia ylelisyyksiä. En jaksa muistaa montako saunaa kylässä mahto eellämainittunna vuonna olla, mutta ei niittä kovin monta ollu. Kaikki saunat olit sishäänlämpiävät ja melko kaukana muista rakenuksista. Net oli pakko kauvas rakentaa, jotta pallaissa muuta rakennukset säilysivät. Sisäle lämpiävä sauna oli hyvin tulenarka laitos. Saunan lämmitys talvenaikana ei ollu mikhän pikku homma. Veen piti monessa talossa, etenki kevättalvela, ensin lumesta sulata naveta paassa, kuumentaa ja saavila kuljettaa saunhan. Säästelijhäästi sitä piti käyttää, ei passannu suotta laattijalle kaajella. Mutta somalta olo tuntu saunanjälkhin, ku sai alusvaathet löylyttää. Sillon sitä tunsi oikhein vahinkoniloa, kun täit kiukhale tipahtelivat ja halki paukahtelivat. Kesälä saunominen oli helpompaa ja jos sauna oli järven lähelä, niin oli se hauskaki, ku sai järvessä käyvä ittensä pesemässä.

Ruoka oli melko yksipuolheista ja niukastikki sitä oli. Ei ymmärretty laskea kalorioita, pääasia että jotaki sai vattan täyvykheksi. Pääruokalajit olit leipä, kala, kuorittu maito ja norjan markariini ja joskus vanhalakuulla höystetty kauraryynipuuro.

On se Luoja ollu viisas, ku ei tehny Kemijoki Oy:tä ennen ku tämä yhteinen hyvinvointi alko. Jos kaloitten nousu olis estetty ennen 30-luvun alkua, olis ollu hätä käjessä. Kaloitten runsaus se oli elämisen pystössäpysymisen A ja O. Siika nousi merestä kevättulvan ja uiton aikana ku kittiläläisten kiusala ja kerkis tänne jo alkukesästä. Jos nolis nousunsa jättänhet keshän, niin alajuoksulaiset nolisivat net syönhet. Täälä latvavesissä niitten oli pakko kesänsä viettää ja ootella syksylä tapahtuvvaa kutua. Nämä latvajärvet olit ku kalakellarit. Lohi nousi paljo jälkhiin ku siika. Sitä alko saamhan vasta syyskesälä, mutta siitä nyt ei kannata lukuva tehhä, roskakalana sitä pijethin ja sitähän se oliki. Siihen niin helposi kyllästy.

Tuo ylheinen sapuskahomma on minun aikana muuttunu justhiinsa päinvastaseksi. Ennen oli huoli siitä, miten sais ruokaa senverran, ettei nälkä unta veis, nyt on huolena se, ettei vain tulis syötyä liikaa, ku lihavuus on kuulemma epäterhveelistä. Näistä muuttumisen yksityiskohista vois vaikka kirjan kirjottaa, mutta kuittaan sen Pounun-Ransin toteamuksela. Ransi oli jo vanhuuven takia omissa oloissansa ja puheli ittelensä, että on se tämä ihmisen elämä kummalinen, nuorena ku olit tervheet hamphaat ja hyvät ruokahalut, ei ollukhan kaikesti mitä syyvvä. Nyt vain ruokaa olis, mutta ku ei ole ruokahaluja,… eikä mulla ole yhthään hammastakhaan. Niin se maailma muuttuu. Mutta sen mie kyllä nykki sanon, ette hyvvää läskiä parempaa ei ennenkhän mithän ollu, eikä ole vieläkhän.

Nykynen ruvanrunsaus ja siirtyminen luontaistalouvesta aikhan, jolloin kaikki saapii valmhiina kaupasta, on aiheuttanu erilaisia ongelmia, joitten korjaaminen joskus vanhaa ihmistä naurattaa. Asunot on paremat ku ennenvanhaan pappilat, ei niihin tartte puita eikä vettä kantaa, ei sen vertaa kävellä että hyysikässä kävis. Työssä ei tartte muuta ku istua ja pännä on painavin työkalu, jota pittää pyörittää. Silti kuulemma tarttee liikuntova, ette pysyis nuorena, kaunhina ja ohukaisena.

Huonheisin on laitettu jos minkänäköisiä vempelheitä, mieki olen kuullu semmosia nimiä ku kuntopyörä, soutulaite ja jos minkäkilaisija hyppäysrihmoja. Verryttelypuku on juuri välttämätön, muutenhan ei huonostikhan pärjäis. Emäntä ku autolansa hakkee muutaman saan metrin päästä kaupasta kevytmaitopurkin ja muutaman omenan, niin onhan se soma vähän rattastaa kuntopyörälä. Isäntä turvautuu soutulaiteshen ku tuli juuri moottorivenheelä katiskaa kokemasta, ei ihan kotirannasta, mutta ei paljo muutenkhan.

Ennen ei näitä jumppakonheita tarvinu. Silloin riitti kirves, lapio ja santviiki muulloin, paitti kesälä net jänkkäniityt olit hyviä jumppapaikkoja. Ei tarvinnut kuntopyörää, harava ja viikate riittivät. Niitten kansa ku 14 tiimaa kuutena päivänä viikossa heilu, pyhät paikkas vaatheita, neulo nappia ja voiteli kenkiä, niin ei ollu vaphaan aijan ongelmia, eikä liikalihomisen pelkova. Tuppivyön solki pakkas perimäisen reijän kohalta poikkikuluttamhan, ku iän mukana ei vyötärö kasvanu.

Ruumhilinen työ oli aivan jokapäiväinen. Keväälä, ku maa jo lumeton oli, piti kaataa koivuja, hakata halkoja kesänaijaksi kuivaamhan, korjata aijat, tervata reet ja venheet, tehhä vähäset maatyöt, johon kuulu semmonenki ku sonnan ajo, hajotus ja pieksäminen. Tietenki potunkylvö, mutta se oli pikkuhomma.

Kaikenlaista muutaki sitä oli. Tienastit tietöissä sattu ylheensä myöski kirrensulauksen ja heinän aijan välhin ja syksylä taas ennen maan jäätymistä. Heinänaika oli se lähes tärkein ja kiirhelisin 5 – 6 viikon jakso. Silloin ei tarvinu pitkiä öitä nukkua ja jos sattu satheinen kesä, niin ei sitä aina tullu oltua ees loistokiirilä. Harvon niinkhän hauskaa sattu, että ampiaisia karkhun juokseva kaveri kainaloita myöten kaltiihon meni. Tämmönen luonnolisesti nauratti lähes kaikkia, tietysti yhtä lukhuunottamatta.

Ku heinä saathin tehtyä suovhin, harvoin niitä suorhan lathon sai, alko niitten korjaus. Se tarkottaa lathonpanoa ja missä ei latoja tarpheeksi ollu, niin suovien yhistely. Tämänjälkhin tuliki taas tienastityön aika. Se ku loppu, essä oli jäkälänpano, josta illoila ja pyhinä oli saatettu ottaa varaslähtö.

Jäkälävaarassa olo oli hupasaa hommaa, päivän pittuus pani rajan työajale, silti sivhuin se pakkas ensipäivinä vastaamhan. Mutta tottu siihen. Jäkälänpanijan vireyttä mitathin limppuluvula. Tämä aiheutti sen, jotta oikhein kunnianhimonen ja miksei vähä laiskaki panija laitto limput pienet ku lakit. Jos sattu luminen syystalvi, ei niistä nostoaikana löytynyt puoliakhan. Mutta saihan hän itte kehua vaikka 3 – 400 limppua panheensa.

Ku jäkälät oli pantu, eikä vielä sen vertaa pakkasta ollu, ette olis jäkäläin nosthoon päässy, oli koivuitten karsiminen ja läijääminen. Tämän perästä, ku oli semmonen rospuuttoaika, ettei methän päässy, oli töitä kotonaki. Piti korjata, nykykielelä sanottuna kunnostaa, viimitalvena särkynhet heinähäkit, rekien takat ja harva syksy taisi olla, ettei olis pitänyt jalakshiinki talloja laittaa. Riivenkelit keväälä olit pahat syömhän jalaksia, jos ei rejissä rautoja ollu.

Talvikalan kans piti pyytää ennen järvien jäätymistä, mutta sehän ei koko päiviä vieny, vähän aikaa illala ja aamula. Syyssuolattu siika oliki arvokallaa ja sitä pystythin laittamhan vain täälä latvajärvien tuntumassa. Kesälä suolathun piti panna niin pahalaksen paljon suolaa, ettei se juuri kalale maistunukhan. Ottakaa huomihjoon, ette pakastekaappia ei pystyny käyttämhän, ku lähin sähkö oli Muoniossa. Kesälä vähälä suolala suolattu kala pakkas kessäintymhän. Kessäintynny kala, ei se huono mavulta ollu, mutta syyvessä se haiju häiritti ja pakkas se yönaikana pirtistä ilman pillaamhan.

Sitte ku tulit kylmät ilmat, veet jääty ja sato lumen, alko net vejätyshommat. Ensin senthän piti jäkälät nostaa. Se oli hommana semmonen, ette jäätynhet jäkälälmput taikola taikka lapiolla maasta irrotethin ja nurin käännethin. Sitte ne molemista päistä terotetula kangela kannethin ishoin läihin. Kankipuuna oli paras tervasensekanen honkasorva. Jos oli tyhmä läijääjä, niin eipä tahtonu talvela limppuja eheänä saaha, joten järkeä piti siinäki hommassa käyttää.

Vähinthäin joka toinen syksy piti tehhä niinsanottua jääheinää. Jäänpäältä niitethin rantaluhtaa. Ei tästä rehuksi ollu ku aivan hätätilassa. Niitä sanothinki matressiheiniksi. Kellä nyt olis kaikile höyhenpatjoja liijeny. Lisäksi se oli hyvä vee-cee paperin korvikheena. Olishan muutamissa taloissa siihen tarkoitukshen sanomalehtiäki ollu, mutta niissä oli yks varjopuoli. Lauhala ilmala lukutaitoset saattovat istua tiimakausia hyysikässä, eikä semmoshen ajahaaskauksheen päivänaikana rikhailakhan varraa ollu.

Joka toimelinen oli, se ohukaisen lumen aikana kaato ja ajo hongatkin ishoin läihin. Siitä niitä oli talvela pororaijola helppo käyä noutamassa. Ei tarvinu joka puulle tietä kahlata. Kyllä se paksula lumela oliki ankara umpisentakkaa raijolisen honkia käyvä noutamassa, mutta eipä työtä juuri pölätty. Ku oli paljo lehmiä, niinku meiläki 8 – 9 päätä, niin ne olit työhommat, jotta ku kävit polttopuita hakemassa, mene huomena heiniä nouthan ja seuraavanna päivänä käy jäkälässä. Tämmöstä jatku päivästä toishen talvenaikana ja vuojesta toishen. Mutta kyllä se vain niin oli, että ruokanen se talo oli, jossa oli monta lehmää. Luulen, että heikomin net pärjäsit, jokka pijit henttarin kansa kylässä juossa. Joka talon maijon- ja vasikkaintuotanolle oli Hetassa siihen aikhan välttämätön Mäkikurun sonni. Nykysin sen tehtävää hoitaa joku konsulentti vai mikä se olikhan.

Äsköin mie lähin vejätyshomhin niinko porot olis saannu tallista hakea. Ei se niin yksinkertasta ollu. Jokhaisella isänällä oli hiljanen härkä, vähinthäin yksi, mutta monela useampiki. Syksylä joku lähti lapinkylhän härkiänsä nouthan ja toi ajokan vielä muutamille naapureillekki ja näin vähitellen oli juto kaikila, jotta pääsivät lapinkylhään omiansa ja lainakoita hakemhan. Suuret porojenomistajalappalaiset antoivat lantalaisille vuorsoja taamottavaksi. Nämät ku sai hiljastettua, niin jutona nekki kävit, vaikka ei kovin riskijä olhekhan. Jos lainakan sai kaheksi talveksi, niin kunteuksena se jo oli täysi jutoporo. Ei tie lapinkylästä kotia aina aukeita vuomia kulkenu. Oli sielä vastassa joku maankaula ja ojanrutoki. Ku vuorsokolhoon kansa ruthon joutu ja maltto olla kiroamatta, niin mie piän, ettei se mies kirroile muulonsinkhan.

Tässä nyt on tullu nämät tärkeimmät työt tehtyä, niin passaa siirtyä muihin asioihin. Tämä, käyttäisinkö nimitystä Pohjois-Kalotti, oli kielelisesti Suomea puhuvaa väestöä. Koko Pohjois-Ruija, samaten ku Ruotti tuonne koko Kierunen taka asti oli suomea puhuvien asuttama. Silti muutamat piikatyttäret, jokka olivat jossaki Vittankin seutuvilla vuojen piikana, eivät tahtonhet ennään kaikkia suomensanoja muistaa. Piti välilä ruottinkielelä selventää tarkottammaansa. Saattas se niin olla, ette harvassa olis sauvuja ruottinpuolela, jos ei net olis saanhet suomen tyttäriä poikkinaitua. Kukapa sielä olis väkeä lisäny ilman heitä, koskapa Kaaressuvannon pappiki aikanansa saarnassa valitti, että meilä täälä Ruottissa on kova vaimonpuolen pula. Kyllä sitä pullaa on täältäpäin autettu rutkanlaisesti. Mutta ei net ilman ole niitä vienhet. Kyllä non appelsiinisahtia ja piskettiä niitten eestä tuliaisina tänne tuonhet. Ja sano paljonko olema niitten Volvossa ilmasta kyytiä saanhet.

Hetassa nämät kolmen maan pohjoisossain ihmiset kohtasivat toisensa Marjanpäivänä. Se oli kaikile tärkeä tapahtuma. Eikä silloin passanu reisula ollessa kiirheele valtaa antaa. Norjanpuolelta tuli ihmisiä aivan tuolta Jäämeren rannalta, Raisista, Alattiosta ja tietenki Koutokeinosta. Raisilaisila meni välilä aikaa 3 – 4 päivää yhtheen suunthan, tietenki se oli kelistä riippuvainen. Marjanpäivä oli semmonen juhla, johon oli huvi ja hyöty yhistetty. Kaupankäynti oli monile pääasia, nuoremilla saatto olla muutaki mielessä. Kuinkhan monta rekeä Siepin-Junnu kerkis norjalaisile myyvvä ja varmasti iso luku on seki, että montako hylkheennahkaa, suopunkirihkamapalkkua, saijanvoijeastiaa ja meriahvenloovaa Leemetin-Matti tänne kuljetti. Norjalaiset ostit kaikkia puusta tehtyvä, tietenki reet ja kalanelikot olit niitä tärkeimpiä. Heilähän ittelä ei sielä ollu puuta omastatakkaa, eikä tainu kasvaakhan, vaikka net käpyjä salakuljettamala yritit ommaa mettää saaha. Asiahan ei minule kuulu, mutta sen mie sanon, ette net Norjan tyttäret olit niin kaunhit, jotta vieläki vesi kielele tullee, ku niitä muistaa. Jos nolisit olheet ruottinmielisiä, sinne niitä olis menny ku kuumile kivile, mutta ei net perustanhet ruottalaisista.

Ei silloin ennenmailmassa auttanu hoppua pittää mishän asiassa. Naistenvuosi oli kaukana eessäpäin, joten siitä ei vielä tietty mithän. Elämänkumppanin valinassa pojat saivat ottaa mielheisensä, mutta tytärten kaverin monesti valittivat tyärten vanhemat. Jos pojala oli nuotta, muutampi hiini verkko, raito raavhaita härki ja talo, sai hän varmasti haluamansa tyttären vaimoksi. Mutta tämmönen poika ei senthän summia kaveria ottanukhan. Se oli tärkeä, että vaimo oli hyvä työihminen ja vielä solis pitänyt olla hyvän näkönenki, ettei naapurit akan rummuuven takia nauramhan pääse. Harvapa tytär se oli, joka ei joutunut lehmiä hoitamhan ja saatto hän arvatakki, ette häntä joku seuraa. Jos sontalimppuläjä oli suora ja siisti, eikä sonnassa näkyny heiniä, se anto jo tyttärelle plussapistheitä. Ku vielä porthaitten ethen luuvan kaato, jos tyvär navetasta tullessansa sen ylös nosti ja vielä pyhkäsi kuuran porthailta, niin eipä kannattannu lisäsuosituksia ennään hakea. Kyllä siitä varmasti hyvän työihmisen saapii, joten kannatti mennä tyttären äitin puhheile. Sopia kaupat ja alkaa hommaamhan kuulutuksia. Nykysin sitä vishin supatelhan tyttären nukkumahuonhessa ja sallaa, ettei äiti kuulis. Limppuläjästä ei pysty tyttären kykyjä arvioimhan, taitaa olla huulipunan väri, joka luomivärin kans ratkasee.

Ei naimishinmeno ollu silloin, niinku se nyt on. Nykysinhän kerkiää kuukauvessa käyvä vihilä ja erotakki, silloin oli hyvä jos siinä aijassa pääsi lailisesti avihjoon. Kerronpa kuulemani siitä, kuinka mukkanen juttu se oli vuosisaan vaihtheessa, ei se tapahtunnu viikonloppuhommana. Tuolta pitäjän länsipuolelta oli yks tytär piikana Sopperossa. Samaten eräs enontekiöläinen poika renkinä samoilla palkisilla. Sattumoisin olivat toishiinsa tykästynhet ja peräti yhtheenmenoaki meinhailet. Mutta sepä ei helppoa ollu ja heinänaikaki päälle paino. Muuten asia olis reilassa ollu. Pekan-Juhanin vanhaltapuolen oli pirttiki hyyryle luvattu, joten talouvelinen puoli oli orningissa. Jos ratkasu olis renkipojan huoleksi jäänny, saattas olla, että liitto olis solmimatta vieläki. Mutta tyvär oli tomeraa sorttia. Oli palvelustalon almunakasta lukenu, että jos heti lähettäisiin kuulutusten panhoon, niin Hermannin päivänä oltais jo mies ja vaimo. Ukkoki kerkiäis senjälkheen heinämiehen paikan ottaa, ettei tästä naimareisusta vahinkoa tulis. Järkevästi laskien siis havilinen aika. Morsiamen kotona voitais kuulutusaika viettää. Sapuskanki sais nuotanveola ja loppuaikana passais vaikka äitile lehtiä riipiä. Tuumasta toimheen, laukku selkhään ja suunnaksi Hetan kirkonkylä. Ei silloin persoonapiililä kuljettu, kävellä hääty ja vähän sattu reitile venematkojaki. Mutta rakkauven tiellä ei rappaa oo, on vanha sanonta. Sulhansen laukussa oli matkalla tarvittava ruoka, mutta pieni pussonen oli morsiamenkin selässä. Mitä se sisälsi, selviää kyllä aikanaan. Vihtoin pappilhan saapuivat ja asiansa esittivät eikä liiton solmimiselle estettä ollu. Mutta kolmena pyhänä ku kuuluttaa häätyy, niin oman aikansa se viepii. Pappi valmhiiksi laski, jotta tiistaina 24 yön perästä passais tulla kello 4 iltapäivälä solmimhan se ikunen liitto. Täälä pappilassa sen voipii tehhä ja mukana häätys olla kaksi tovistajaa. Pitkältä se aika ethenpäin laskiessa tuntu, mutta onpa sitä kärsitty kauveminki. Aikaa sulhanen laski siten, että joka ilta piirsi puukonnokala viirun nahkatupheen. Ei sillon ratio joka aamu ilmottannu, että tännään on se ja se päivä. Syrjäkylile eivät kirkonkellokhaan kuulunhet, jotta olis joka seittemäs päivä saannu aijan tarkistaa.

Aika kului ja jännittävä, mutta ihana hetki lähesty. Parimme päätti päivää ennen määräaikaa tulla kirkonkyläle, että kerkiäis vähän tehhä valmisteluja suurta juhlaa varten. Morsiamen nyytissä oli liinapussissa nisujauhoja, markariinipakka ja sokerijauhoja. Suutaa ei kannattannu matkhan ottaa, niitä kuulemma sai Hetassa Pekkalan-Mikolta pakan peräti äyriä halvemmalla, kuin mitä net Närvässä maksoit. Morsian oli nimittäin päättäny iltasella leipoa hannatätinkakkoja huomista tapahtummaa juhlistamhan. Saapuivat jo keskipäivälä Hethan olettaen päivän maanantaiksi. Kauhukseen kuulivat, jotta onki tiistai. Kortteeritalon Miina muisti juuri varmasti, ette toissapäivänä net kirkonmenot olit. Sulhas-paralla oli yhtenä iltana jäänny viiva vetämättä ja siitä tämä sekkainus johtu. Hoppu siitä tuli, tuskin kerkis röijyä vaihtaa. Pappilhan tahtoivat tovistajaksi Miinan ja Jussa-Pekan. Pekka ei vakituinen pappilan vieras ollu, eikä nykhän uskaltannu lähteä ilman rohkasuryyppövä. Tarjosi sulhasellekki. Ei tämä paljon ottanu, senverran juuri, jotta tarkkanokkanen läheltä haijun tunsi. Morsian ei tätä onnesa huumassa senthän hoksanu.

Menivät pappilhan, eikä asiaa esitellä tarvinu. Pappi vain ei ollu parhaala päällä. Käveli eestakasin laattialla ja viimein tokasi: Minä en vihki päissä ketään. Morsiamen aivoissa salamana kulkivat tämänpäivän vastukset. Kerkis ajatella yhtä ja toista. Mutta niin paljon oli asian hyväksi tehny ja vaivaa nähny, jotta päätti sen perille aijaa. Tosin päivän lykkäys olis vain onneksi niitten hannatätinkakkojen takia. Taisipa käsittää väärin papin lausahtuksen, koska varsin viattomana kysy, ette koska pappi senverran selvänä olis, että meijät vihkimhän pystys. Tämä kuulemma aukasi tien neuvotteluile ja johti onnelishen sopuratkaishun. Mutta aikaa siinä niin paljon hukhaan meni, että hääyö piti viettää ilman hannatätinkakkoja.

Niinhän laki sääti, että kuulutukset on luettava kolmena perättäisenä pyhänä kotipitäjän kirkossa. Silloin ku pappi oli matkoila, kuulutusten lukeminen kuulu kirkkoväärtile. Minun isä oli semmonen väärti. Kesäaikana Pietikäisen turisti, tarkottaa Paavon linja-autoa, jota Pietikäis-Kalle ajo, kävi sunnuntaisin Muoniosta Peltovuomassa mukin. Oli Hetassa justhiin puoliltapäivin, joka oli kuulutuksen lukuaika. Isä halus itte olla paikanpäälä muoniolaisile lapinmuistoja myymässä ja niin joku hänen lapsista kävi suorittamassa tämän kirkolisen tehtävän. Kyllä mieki olen monta paria kuuluttannu, vihkimhän en ole joutunut yhthän. Kuuluttamani ovat olleet pysyvästi liitossa, eivät ole eronhet tähänmennessä ja tuskimpa eroavat vieläkhän. Kaikki paikaliset täälä olit tuttuja keskenänsä. Jos outo ihminen tienpäällä näky, niin siitä puhuthin. Jos se oli hyvissä vaatheissa, se oli suomenmies. Jos kutheet olit kulunhet ja paikatut, kulkija oli vain tavalinen jätkä. Näile paremin pukeutunheile annethin nimet ammatien mukhan. Se oli niin, jotta joka tänne asti oli vaivautunnu tulemhan, ei ollu asiatta ja viipy tavalisesti pitemphän. Oli kaikenkarvasia hulluja kerräilijöitä. Joka keräs kasvia, oli kukkaherra, hyönteisten pyytäjä oli perhosherra. Suosituimpia olivat munaherrat. He ostelivat linnunmunia ja maksoivat harvinaisista munista melkosia hintoja. Kolmesta neljästä kuolfin munasta sai tavalisen miehen viikkopalkan. Kolmekymmentäluvun puolivälin tienhoila täälä alko kulkemhan niinsanottuja hiihtokursilaisia. Autola silloin pääsi talven aikanaki Muonijhon asti, siitä sitte porola Hethan. Se herätti hämmästystä ja pahestumistaki, ku naiset kuljit housut jalassa. Jos ei tukkaa nähny, ei totisesti olis uskaltannu ilman käsikopeloa valalensa ottaa, jotta onko net poikia vai tyttäriä. Nykysin ei ole tukhan luottamista, mutta farkut on niin tiukat, ette sen pystyy jo näön perustheela sanomhan. Nämä hiihtokursilaiset olit verraten nuorta asiaa, mutta tulit tuossa sivumennen mainittuva nuitten vaatheitten takia.

On jo eellä puhuttu siitä suuresta muutoksesta viimisen 50 – 60 vuojen aikana. Laskekaappa kotona seuraavan perustheella, montako rosenttia kuljetusala on muuttunu. 20-luvun lopula oli kuorma-auton kuorman n. 2.000 kiloa. Aatolffin-Eino oli Kaulirannasta lastanu 2.500 suolaa autonlavale. Kuuvenaikana aamula lähti ajelemhan Hettaa kohti, matkahan oli 270 kilometriä. Tuli tänne puolilta öin, matkala oli menny vain 18 tiimaa. Sitä pijethin sekä aijan ette kuorman suhthen ennätyksenä, jota tuskin kukhan lyömhän pystyy. Nyt vastaavalla matkala mennee 3 tuntia ja kuorma on 27.000 kiloa. Talvela piti useasti poroila noutaa rahtikuormia Muoniosta. Normaalikelilä se oli kolmen päivän reisu. Raahvaale häräle sai panna rekheen 200 kiloa ja vuorsole rohki riitti saan kilon kuorma. Jos ei kalua niin kauheasti kulkenu, mutta yöpyminen Köngäsenjärvessä oli elämys, jonka kokemishen ei ennään ole maholisuuksia. Tekninen tuntemus kakskymmentäluvun alussa, jolloin Hethan tuli puhelin ja Itkonen hankki ration, saatto olla vähä puuthelinen. Selviönnä piethin, ette telefoonilangassa häätyy olla reikä, jota pitkin ääni kulkee ja senaikaset huoltomiehet, joita joppariksi sanothin, vielä Suonttajärvessäki nurkantakana viskuttelemalla tekivät suunitelmiansa, ettei vain Itkonen ratiossa heijän aikheitansa kuulis. Lääketieteen tuntemus oli senthän joltinenki. Iiskunaksen Anni-Marja hoiteli pukkiansa kesät Pöyrisjärvessä ja talvela täälä kotonansa. Niiltä kuulemma sai maitoa melkosesti. Yhtenä syksynä Anni-Marja tunsi terhveyvensä heikonlaiseksi, meni syksynä Muonihjoon Rantasen vasthaanotole. Rantanen arveli, että vaiva saattaa olla alkava keripukki ja anto resähtiin lääkheitä varten. Tietenki sairhauvesta piti kotonaki kertoa. Iiskunas tuli tievosta vähä murheeliseksi, meni parhaan naapurinsa, Lassin-Mooseksen tykö ja kerto tälle, jotta voi voi sitä Anni-Marjaa, ku se värkkäs noitten pukitten kansa. Nyt soli lääkäri sanonu, ette siitä ittestäki tullee pukki.

Ei tämän vertasella kertomisela ihmisiän tapahtumista pitkäle kostu, enempiki mie tietäsin, mutta luulen, ette tet oletta jo saanhet tarpheeksi. Mie ku se en ossaa matkia televisioa ja kuvia näytellä, niinku nykysin vishin pitäis tehhä. Ennen ku piti päiväkauvet istua soutuvenheessä elikkä taivaltaa hevosen reessä, niissä oli aikaa puhuva ja kuunnella. Nythän jos pittää pienen järven yli venheelä mennä, se panhaan moottori soimhan, ettei siinä kuule ees ommaa puhetta. Yritäppä sitten moottorikelkan päältä puhua toisile kulkijoille, mie luulen, ettei se onnistu. Jos menet kylässä käymhän, niin toisessa huonheessa puhhuu telkkari ja toisessa ratio soittaa jengiä ja vingiä ja mitä kaikkia net muoti-iskelmät on. Ei siinä tavalinen ihminen puhua tartte. Jos maltatta vielä vähäsen, mie kerron mitä ennenvanhaan saatethin soutuvenheessä puhella. Aikaa siitä on vishin 50 vuotta. Oli tuhottoman kaunis keskikesän aamuyö, kun met Kari-Matin kansa Puhaluksen vuopiossa tappelimma järjettömän ison hauvin kansa. Häpeä tunnustaa, ette se peto voitti. Vei Matilta lakin ja käsistä melkosen hauvin uistimen kansa. Mie pijin sitä melkein maailman suurimpana, mutta Matti sano Norjan puolela, Kotalompolossa, nähneensä meijän venhen pitusen. Tämä vene oli vain kuus ja puol metriä pitkä. Oli kuulema luullu sitä petäjän lievoksi ja kovasti ihmetelly, mistä petäjä oli sinne kulkenu, vaikka lähimälle männyle on vishin 100 kilometriä matkaa. Ku pohja lompolossa oli pehmeä, Matti päätti sauvomen alustanna sitä liekkoa käyttää ja pukkas siitä venettänsä. Mutta ku se lähti, kohta koranus kaataa hältä venhen. En miekhän ensi kertaa kalassa ollu ja niin mie oman ihmheeni muistelin. Sanoin Ounasjärvestä saanheeni merkilisen hauvin. En sitä mitanu enkä punninu, mutta vattassa sillä oli tavalinen myrskylyhty ja lyhyssä oli valkea. Valkea, toisti Matti pilkalisesti ja lisäs, ette haas sie et usko, mutta kyllä se vain tämän venhen pitunen oli. Vastasin, ettei minula mithän syytä sitä eppäillä ole, mutta ajattelin esittää pientä vaihtokauppaa. Mitä sie tääläki halvat vaihtaa, kysyi Matti. Tehin tarjoukseni, jotta lyhenä sie neljä kaarenväliä sitä haukia, niin mie sammutan lyhystä valkean. Ja niin met pääsimä sopimukshen.

Kalle Vuontisjärvi

s. 4.3.1917

k. 22.2.1995

Tämän kertomuksen voit kuunnella Vuontis-Kallen kertomana Majatalon YouTubessa.

Videossa on vanhoja kuvia Majatalon arkistosta. 

Käykää ihmeessä myös kuuntelemassa tämä! 

Tai tulkaa Majataloon lukemaan / kuuntelemaan, myös muita juttuja! 

Lisää Kalle-Äijin juttuja täällä blogissa sekä nettisivuillamme.

Vuontis-Kallen muistelus Hetan Majatalosta

Hetassa 10.12.1987

Outakkan maalaus Reetrikin mäestä v. 1943

 Hetan Majatalo

Tämmösiä pytinkiä tällä Heetrikin törmälä oli silloin 1930-luvula. Olis piijain vieläkin, mutta silloin syksylä 1944 net Hitlerin pojat tuhrusit niin varomattomasti valkean kansa, ettei sinne jäänny muuta ku korsteenit pystössä törröttämhän. Oli se ensinäkemältä kohtaki ikävän näköstä jälkeä miinakenttäin keskelä.

Tuossa ylempännä olevassa kuvassa son osittain semmosena ku se aikanansa oli.

1-on pensiiniasema,

2-on postipankin kontturi, postitoimisto ja puhelinkeskus.

3-on Heetrikin kauppahuone.

4-on henkilökunnan asunto.

5-on Reetun hotellinpuoli.

6-on vähänen osa makasiinista ja

7-on kesähotellin päätyä.

Olihan tässä näitten lisäksi monta muutaki rakenusta, jokka ei ole tähän kuvhan mahtunhet.

Mie jo esittelin nuot rakenukset ja net eri virastot, telefoonikeskuksen, postipankon ja postikonttuurin, mutta net nyt olit nuoria, vasta juuri 1920-luvun lopula tälle törmäle tulhet. Silloin tällä Heetrikin supermarketilla oli jo takanansa paljon toiminan vuosia. Se ei ollu juuri varsinainen ittepalveluliike, mutta vähä sinnepäin.

Ujoimmat ostajat net seisoit sielä tiskin ja ulko-oven välissä ja esitit kauppijhalle ostomeininkinsä. Mutta kyllä niinku Leppäjärvenki miehet halusit itte valita kaalperiveittet, lanelialushousut ja kaikki mitä meinasit ostaa. Oli siinä monipuolinen tavaravarasto. Saapii sanoa, ette sielä oli kaikkia, äimistä alkaen kaikkia mikä vain ovesta sisäle mahtu. Tuommoset, niinko lamppuöljytynnyrit hääty pittää ulkona ja viljatuothet, sokkerisäkit ja kahvipaalut olit makasiinissa. Olit net ruvisjauhosäkkiläjäkki valehtelemattaki seittemän metriä korkeat ja niitä oli vähä paljo, mukhan niitä ei kovinkhan monta sorttia tarvittu. Nolit piikarit, klasipeltit ja muuripeltit ainuat, muut tarpheet haethin mettästä ja tehthiin valmhiiksi kotona. Seinänvaraukshin ja kaikenlaishen tilkkauksheen kävi Närpistönjovesta nostettu sammal, muurikiviä sai Palosenjärven kallioseinästä ja laastia Vuontisjärven entiseltä pohjalta. Ei tarvittu tiiliä eikä karhuntaljaa, parketeista puhumattakhan.

Ei net ihmiset niin kranttuja pikkuseikoile olhet ku nykyset. Myytävissä silmäklaseissaki olit sangat kaikissa samanlaiset, mutta eihän niitä sankojen takia ostettukhan. Net net otethin, joila parhaten näki. Yhele rekisepäle kyllä kävi niin, ette hän näki parhaten semmosilla, joissa ei ollu linssiä ollenkhan, vain pelkät raamit. Ostamatta net jäit, ku linssin kautta alko lasia poisottamhan, niin peukalo ja nenäsormi palhjaana vastakkain tulit. Hääty ittekki myöntää, ettei hän kovin sokko tainnu ollakhan.

Nyt sen vasta oikhein hoksaa, kuinka soli aikaansa eellä se kauppa, vaikka vasituisia ostoskärröjä ei ollukhan, ei silloin oltu ees keksitty muovikassia. Jokhaisella ostajalla olit liinapussit ja laukku tavaroita varten.

Tuo pensiinikauppa tehthiin pumppaamalla nestettä lasishen mithan. Käsin hääty pumpata, ku lähin sähkölanka oli Muoniossa. Mutta kauppa vain silläki asemalla kävi. Kesälä saatto päivässä joskus mennä montakymmentä litraa. Talvela net pääasiassa kävit puolen litran pullola tulensytyttäihin ostamassa, ushein vielä velaksi. Sen hääty pitkälekirjale ylös panna. En muista, olisko yheläkhän sillon luottokorttia ollu.

Soli sen aijan kauppojen hyvä puoli, ettei tietokone jatkuvasti karhouslappuja lähättänny. Monesti velkaa annethinki ensitalven riekoitten päälle. Jos sattu monta huonova riekkovuotta peräkkäin, saatto velka unehtuvakki elikkä siirtyä 120 vuojen kuoletuslainaksi, josta ei vieläkhän ole ensimäistä errää maksettu.

Niin, tuo Reetun varsinainen hotelli oli toimintavuosiltansa yhtä vanha ku Heetrikin kauppa. Mutta kesähotelli hoksathin vähäsen myöhemin. Kuoppalan Pekale isä hakkautti uuven navetan, ku Halonen oli aikanansa tehettänny navettansa vesisuonen päälle ja se suoni alko alimaisia hirsiä lahottamhan. Haloseltahan se isä tämän kartanon osti heti ensimäisen mailmansovan jälkhin. Vähäset net huonhet ja ulkorakenukset silloin olit, mutta isä rakenutti isänyysaikansa ensimäisenä kymmenvuotiskautena rapeasti puolet lissää. Tuola Vuomanojan torpassa met koko pahna syntynhet olema. Tosipuhheessa kaks vanhinta on tainu syntyä vanhankievarin kellarituvassa.

Tässä uuvessa navetassa lehmät olit vain talven aijan, kesäksi net panthin siihen vanhhaan navethan. Äiti piti, ette Punakorva ei tykäny tästä uuvesta yhtä paljo ku vanhasta. Oli kuulemma vähä ehtynykki siirron jälkhin. Pakkasten takia hääty kuitenki net uuvessa pittää. Mutta ku kevhäälä ilmat lauhtu, pääsi Punakorva tuthun hinkalhon ja rupes heti herumhan.

Soli kesä tuhatyheksänsattaa kakskymmentä seittemän ku jänkkämestari Leminen tuli tänne jätkäsakin kansa Riivi- ja Vuomajärven kuivaamhan. Mutta työnantaja ei ollu hoksanu asuntovaunuja tänne tuottaa ja tuli ethen ilmiö, jota nykyisin sanothan asuntopulaksi. Mestari meinas, jotta kyllä jätkä kesän pärjäis, jos olis joku tyhjä navetta tai riihi sathensuojaksi. Äiti tunsi suomenmarkan arvon ja hoksas, ette navetta löytyy, iso ja hyvä kans. Soli kevhäälä pesty sen verran, ette Lemisen mielestä se oli niille mutasaaphaile liianki puhas. Itte hän sai huonheen päärakenuksesta, peräti Halosen entisen konttuurin.

Tässä navetassa oli 8 hirsisin väliseinin tehtyä hinkaloa. Mutta jätkiä oli yheksän. Longin-Kalle, joka oli sakin kookhain, panthin sonninhinkalhon. Se oli vähäsen tilavampi ja paksumilla väliseinilä ku toiset hinkalot. Yrjäheikin-Aukku oli pienehkö, mutta suulhampi toisia. Hänet laitethin vasikankarsinhan. Illala ku jätkät menit hinkaloihinsa, joskus net rupesit ammumhan. Meilä oli silloin reiphanpuolheinen piika, se saatto käyvä sanomassa, ette jos että lopeta inumista, hän käypii teijät vielä lypsämässä, mutta juomaa ei takuulla anneta. Nämät mutakuonotko net siitä perustit, vasta net ammuivat.

Se kesä meni, jänkkäjätkät lähit ku maa kylmettymhän alko. Mutta itea tästä majotushommasta äitile jäi. Seuraavinna kesinä navetta tosi hyvin pesthin, suonpursuila ja vereksillä katajilla siihen saathin oikhein kesäillan raikas tuoksu. Joka hinkalhon laitethin oikhein hyvät heinämaträssit, päänpuolhen vielä tukko haijuheiniä. Tietenki täkki ja höyhenpolsteri kuuluit asihjan. Ja mikä parasta, joka hinkalhon tehthiin parhaan tapin takkaa valmistetut sijeharso rankiset. Siittä tuli semmonen kesähotelli, viihtyvyisyyven puolesta, ette tuskin semmosia ennään onkhan. Kyllä siinä vuosien mithan oli monenlaista yöpyjää. Etenki pahimpana räkkäaikana. Oli isojaki herroja, mutta moni jätkäpoika ja syrjäkyläläinen sait siinä kävelymatkainsa jälkhin luitansa levätä. Soli vielä muutampien mukavuuksien vuoksi aikaansa eellä oleva hotelli. Jos oikhein vireä vieras oli, se sai vaikka uimassa käyvä lämpimässä veessä. Tämän hotellin porstuvassa nimittäin oli kaivo. Ei mikhän vinttikaivo, soli paljota parempi. Katon lähelä oli pyörä jonka kautta kuljit kettinkit. Kettinkin molemissa päissä oli ämpäri. Ei sillä tarvinu tyhjää vintata. Ku täysinäinen sinkki nousi ylös, niin tyhjä painu alas. Eikö ollukki viishaasti tehty vinttauskone. Kaivola ku vettä ränhiin kaato, se meni omin päinsä ja saattamatta navetassa, antheeksi hotellissa, olevhan 520 litran vetoshen muuripathan. Paan alla ku vähäsen aikaa valkeaa piti, siinä oli sitte se lämminvetinen uima-allas, jossa passas porskutella.

Niinku mie jo äsköin sanoin, vierhaana kävi isojaki herroja. Erikoisesti minule on mielheen jäänny yks’ vieras –30-luvun puolivälin hujakoilta. Silloin oli jo kulkeminen niin helppoa, ette postiautossa pääsi Rovanniemeltä Hethaan vaijaassa kaheksassatoista tiimassa. Kaulinrannasta, johon silloin jo tookila pääsi, ei menny pitemphän ku 12 tiimaa. Tämä kulkemisen nopeus johtu siitä, ette paljo jäi välhin taloja, joissa ei kahvila käyty.

Postiauto tuli Hethaan, tietenki vain kesänaikana, siinä puoliyhentoista ja yhentoista välilä illala. Silloin olit melkein kaikki kylän raavhaat ihmiset ja puolet penskoistaki kokkointunhet autoa oottamhan. Sen ymmärtää, ette postia ootethin, ku kaikki tärkeät asijat piti hoitaa postin kautta. Monesti vielä preivit suljethin lakkasinetillä varmuuven vuoksi. Olihan se telefooniki olemassa, mutta kuuluvaisuus oli kehnon puolheinen. Oli siinä muuki varjopuoli. Silloin ei keskuksenhoitajat tarvinhet sisäministeriltä luppaa hakea, jos halusit joittenki mielipitheitten vaihtoa kuunnella. Jos oikhein tärkeän asian sattu kuulemhan, vaiva sitä oli yksin tietona pittää. Sen hääty muistella parhaale ystävälle, tietäen ettei tämä sitä eelleen kerro. Mutta oli tällä naapurillaki semmonen kaveri, joka osas tietonsa salassa pittää. Mutta jostaki käsittämättömästä syystä jo toisen päivän iltana kaikki kylän vaimot sen tiesit, vielä pienen lisän kans. Jos soli ollu tyttären ja pojan välinen puhelu, niin sen verran soli lissäintynny, ette se tyvär oli ruvenu pikkuluita kasvattamhan, onneksi ei sen enempää. Ei kannattanu tievonvälittähän perhään kysyä. Puhelut kuulemma kuuluit läpi ku tolppaa vasten korvan paino.

Mie taas sekosin. Siittä vierhaasta minun piti muistella. Ku auto illalla tuli, oli siinä myöski vanhempi ja nuorempi mies, jokka menit äitiltä kortteeria kysymhän. Moni siinä meinas, jotta kukhan soli tuo vanhempi mies, ku soli niin tutun näkönen. Äiti vei net tuonne kesähotelhin, vielä kysyen, ette sopivakko het yhtheen hinkalhon, vai pitäskö molemille olla oma pilttuu. Se vanhempi oli sanonu, ette ku siinä heitä paljo isompi Heluna talven pärjää, niin kyllä het tässä muutaman päivän mahtuvat olemhan. Olishan meilä ollu heile oikhein huonekki muuten, mutta soli yks syrjäkylän nuoripari päivälä vihilä käyny ja niile oli annettu talon paras huone noin niinku toishinsa tutustumista varten.

Postin puolela Lempi oli jo lehet jakanu ja oli juuri alkamassa kirjheitten jakhon, ku pappilan rouva hoksas, ette se vanhempi mies oli entinen resitentti toolperki. Silloin tuli Reetun hotelhin vilskettä. Lempi hääty panna postin kiini, rakkauskirjhet jäit jakamatta. Samoin jäit muukki, jokka tosihjaan ei niin tärkeät olhekhan. Tämä muuten oli ensimäinen kerta vishiin niithen vuothen, ku Hetan posti ei ollu auki kahtakymmentäneljää tiimaa vuorokauvessa. Kiinipanhon oli hyvvää syytäki, sillä Lempin piti lähteä silitystukila lakanoita polkemhan. Nuoripari häävythin häätää talon parhasta huonhesta lathon nukkumhan. Siinä mennessä se vastaleivottu vaimo mukisi, jotta tämäkhän son sitä ikusta onnea, jota net päivälä kuorossa toivotit, ku ensimäisenä yönnä jo lathon ajethan. Mutta mikäpä heilä sielä hätänä oli. Sääskitten suojana oli purjekankhainen rankinen ja alustanna Heikin-Oulan isonsuivakan talja kaksmetrisen heinäläjän päällä.

Sitte alko siinä nuorenparin jättämässä huonhessa melkonen vilske ja vipinä. Talon parhaat matot panthin laattijalle. Äiti haki aitanvintistä net vihreät silkkitäkit, joita se ei ollu aikonu ottaa käythön ennenku maaherra talhon tullee. Mutta nyt ei auttanu maaherraan oottaa, ku sattu vielä arvokhaampi kiho talhon tulemhan.

Lempi oli parhaat petsilakanat polkenu niin sileäksi, ettei niistä suoria saumoja lukhunottamatta pienentäkhän muuta ryppyä löytynny. Valkonen ransutettu silkkituuki pöyvälä oli niin puhas ja sileä ku oli vasta pakasta veetty. Pietarinkukkia, niittyleinikkiä ja päivänkakkaroita oli tuotu monta sylilistä ja laitettu vishiin viithentoista vaashin. Vaasia oli joka paikassa, missä net vain pystössä pysyit. Siinä ku hotellin henkilökunta katto aikhaansaannostaan, hoksas jo naaman ilmheistä, ette tyytyväiset olit. Yks puki ihhailunsa sanomalla, ette kyllä itte piispaki olis hämmästyksestä vähäsen aikaa sanattomana, jos pappilan peräkamari olis näin upeasti laitettu silloin, ku hän seurakunnan vierhaana käypii.

Nyt, ku kaikki olit kunnossa, lähti johtaja kesähotelhin ilmottamhan, ette herroile olis huone tuola päärakenuksessa. Mutta resitentti sieltä rankisen sisältä vastas, ette het on täälä ensi yön. Saattas sitä muuten muuttaakki, mutta tuo poika kerkis jo nukkua.

Tämä hyvä huone jäi siis ensi yöksi tyhjäksi. Ei sinne ees lavosta sitä nuortaparia käsketty jatkamhan keskenjäännyttä tutustelua. Mutta jälkhiinpäin kyllä näky, ette olit net toistensa väärtiksi pääshet.

Älkääppä hättäilkö, mie vielä päätin teitä vähäsen viivyttää jutula rajan kiroista.

Nykysinhän on tulhet tutuksi semmoset sanat, ku vientiylijäämä ja tuontialijäämä. Muitten naapuritten lisäksi nuitten ruottalaisten kans meile on paljon karttunu vientiylijäämää. Mie tarkotan nuita poikkinaituja tyttäriä. Niitä son vähä paljo sinne menny ja kyllä non sielä tarpheshen olhet. Nolisit Vittanki, Lannanvaara ja Soppero Kierunaa myöten kylmile jäänhet, jos väenlisäys oli heiän omitten tyttäritten varhaan jäänny. Nekku heti, ku pusero eestä vähä pullottamhan alko, pijit ette son fiinimpää olla Tokholmissa ku esimerkiksi Kuttasessa. Sinne Etelä-Ruothin net katosit. Pojat ei perässä pääshet, ku Kierunan kaivoksella toimheentulo oli turvatumpi ku etelässä. Sen takia niitten oli pakko Suomentyttäriä pisketeilä ja sokkerprikala vaimoksensa houkutella. Näitä samasia kaunokaisia net sitte sielä muutaman vuojen päästä kehtasit ämmäksi haukkua. Hävekhööt!

Tuola alempana Tornionjokivarressa oli yks ruottalainen kauppamies suomalaisten tavaraostosten ansiosta umpheen rikastunnu ja samala tietenki laiskistunnu. Ei sillä ittensä lisäksi perhettäkhän ollu ku vaimo ja Signe-niminen tyvär. Nämät naiset sait rahhaa tuhlata niin paljo ko halusit. Ja kyllä net ylölisesti elikki.

Soli Signe, yhen Iivari-nimisen suomalaispojan kans tullu niin tutuksi, ette oli tainu tälle peräti suuta antaa. Nolit sielä keskenänsä pohtinhet, ette het alkasit mielelänsä toisilensa niin sanotuiksi aviokummpaneiksi. Signe oli kuitenki ehoksi pannu, ku het on tämmönen kultivoitunu perhe, ette Iivari pittää kaikkien taitheen sääntöjen mukhan käyvä isältä hänen kättä kerjäämässä. Iivari teki työtä käskettyä. Meni isän puhheile. Kotinsa komeassa salissa kauppias puoleksi maaten lötkötti laiskanlinnassansa. Iivari, lakki kourassa änkyttäen, alko asiaansa esittämhän. Alotti puhheensa: Ku met tuota hm, olema tuota Signen kans päättänhet, tuota yhtheen mennä. Tuota mie tulin, tuota, pyytämhän Teiltä Signen kättä. Enempi makuuasenthon kääntyen kauppias kysy, ette paljonko Sinun kuukausitulot ouvat. Hetkisen funtsattuansa Iivari sano, jotta ku verot pietethän, puhthaaksi jääpii lähes 4.000:-

Kauppias käänty vielä enempi makkaamhan laiskanlinnassansa, halus noin niinku vertauskuvanollisesti esittää Signen tuhlailun ja sanoi: Jaha, jaha, se justhiinsa riittää Signen nenäliinhoin. Iivari taasen käsitti asian kirjaimellisesti. Siinä hetkessä hän tunsi, niinko halko olis kurkhuun työnnetty. Vaikka kunka yritti, ääntä ei tullu. Aikansa kakisteltuansa, vihoin viimein sai sanotuksi: Vai semmonen räkänolla se onki. Paino lippalakin päähänsä, apein mielin, leuka melkein rintaa vasten roikkuen, lähti kävelemhän kohti kotimaan rantaa. Sen jälkhiin ei ole kuninkhaallisia tyttäriä ees tanshiin pyytäny. Ei se tuontialijäämä tälläkhän yritykselä pienentynny.

Taisipa jo tulla mainittua, ette tämä Reetun hotelli vuonna 1944 tuhoutu maan tasale. Ei Reetu silloin ittekhän mikhän tytönhupakko ollu, lähti jo kaheksanelekymmenelle. Hänen nuorimalle pojale, sille Kalleksi-kuttutulle, oli matkailu peräti verhin menny. Oli sattunu vielä toimelijhan ja puhelijhan Maija-nimisen tyttären naimhan ja heti jälheenrakenusvaiheessa alko turistia varten rakentamhan. Eikä sole hukhan menny. Viijettäkymmenettä vuotta non Maijan kans turistia passanhet tässä Hetan Majatalo -nimisessä majapaikassa, tosin ilman kesähotellin verthaista. Vieläpä non lomakylänki tuohon vähän matkan päähän laittanhet.

Sitä lomakyllää nyt Alpo-poika Ounasloma Oy:n nimelä hoitaa ja hallittee. Entisten lisäksi hän on vielä rakentannu uusia loistoluokan mökkijä. Jälheen nuorin poika Matti alkaa jatkamhan tätä Hetan Majatalon toimintaa ja on pannu alule kovan rakenushomman. Meinaa vielä 1988 aikana saaha valmhiiksi 14 uutta hotellitasosta majotushuonetta.

Kalle on 62 vuotta, eli kesästä 1925 alkaen passannu turistija ja meinaa lähimän 50 vuojen aikana omalta osaltansa luovuttaa net hommat lapsilensa. Niin son Maijaki aikonu, vaikka se joskus meinaa, ette hän ei lopeta koskhan.

Reetu = Anna Kreeta Vuontisjärvi os. Stoor (15.10.1874-21.8.1964) &

Heetrikki, Reetrikki = Jakob Fredrik Vuontisjärvi (6.11.1871-12.7.1952)

Kalle Vuontisjärvi (4.3.1917–22.2.1995) &

Maija Vuontisjärvi os. Stoor (6.2.1924- )