Kalle-Äijin 100-vuotissyntymäpäivä olisi tänään 4.3.2017.
Tänä vuonna juhlistamme myös 100-vuotiasta Suomea ja 140-vuotiasta Enontekiön kuntaa.
Tämän kertomuksen voit kuunnella Vuontis-Kallen kertomana Majatalon YouTubessa.
Videossa on vanhoja kuvia Majatalon arkistosta.
Tai tulkaa Majataloon lukemaan / kuuntelemaan, myös muita juttuja!
Kalle Vuontisjärvi
Hetan Majatalon 2. sukupolvi
s. 4.3.1917
k. 22.2.1995
Vanhan ajan elämää
Hetassa
Aikanansa minua
pyyvethin, jotta jos mie kertosin vanhoja juttuja Hetasta,
hettalaisista ja vieläpä muistaki tämänperän asijoista. Siihen
veothin, ette ku mie olen niin vanha, pitäsin muistaa miten
ennenmailmassa elethin ja olthin. Oikein mie aluksi hämmästyin,
ette olenko mie tosijhan joku esihistorialinen olio, mutta ku
tarkemmin mietin, hoksasin, jotta on tuota ikkää karttunu, koskapa
osa rippikoulukavereista käypii kaheksattakymmentä. Monta heistä
on jo mananmajoile muuttanut, jos toki monta on elossaki. Alkaa tosin
elossaolevilla näkymhän niin sanottuja potkurinjälkiä kauluksen
ja ottatukan välissä, mutta sitä nyt ei kannata pahaksi panna,
minusta se oikheen soppii tuonikäsille. Ei heijän tietenkhän
kannata kovin ushein peilhin kattoa, parempi ku luotta muistikuvhaan.
Kyllä tosi on, paljon on
olot ja tavat muuttunhet minunki muisthin. Toisissa asioissa on kyllä
menty paremphaan päin, mutta näin vanhan ihmisen mielestä on kyllä
joissaki tavoissa ja tottumuksissa kuljettu huonomphaan suunthaan.
Luulempa niin, etten muutoksia saa mieleni mukhan kerrottua, jos en
vertaa näkemyksiäni nykysestä entishen ja päinvastoin.
Kakskymmentä luvun
puolivälin tienoilla taisi tässä Hetankylässä olla 34 eri taloa.
Talot olit hirsistä rakennettuja. Ei ollu tiililävuorattuja
ponttilautapuustellia. Eikä net asumukset olhet suurensuuria. Monta
oli semmosta, jossa oli vain yksi huone, ei sekhään kovin iso.
Keittopaikkana ja lämmityslaitheena oli piisi, kivistä muurattu ja
suora reikä taivasta kohen, ei siis mikhän kiertohormila varustettu
lämmityslaite. Mattoja ei tämmösissä kannattannu laattialle
laittaa, sillä polttopuunna käytetty honka oli paha paukkumhan.
Paukut olisit polttanhet mathoin reikiä.
Oli toisissa taloissa
oikhein kaminaki kamarissa ja tuvassa. Vieläpä jos oli leivinuuni
pirtin muurissa, niin sillä oli hyvä talvela pittää pirtin
lämpimännä samala ku leipiä paisto. Sai kaks kärpästä yhelä
iskula. Se oli senajan enerkiansäästöä. Ei silloin ollu
niinsanottuja huonelämpömittaria, joten yksinkertasilla
lasiruutuila varustetussa huonheessa tarkeni hyvin. Ku ei ollu
jokhaisella ommaa huonetta eikä eri sänkyäkhän, niin kylmälä
säällä oli kanssanukkujan läheisyys hyväksi. Liekö siitä
johtunu, että perheitten lapsiluku kasvoi kasvamistaan. Ei ollu
eriksensä köökiä, ei olohuonetta eikä lastenkamaria, mutta hyvin
vain pärjäthin, lapsia oli ja joskus vielä lissääki tuli. Minkä
useampi hengittäjä oli, sen enempi net lämpöä kehittivät. Nyt
ku on vaikka kuinka monenkertaset lasit, eri makkuu- ja olohuonheet,
keskuslämmitykset ja kaikki, niin eipä nävykhän kakaramäärä
kasvavan.
Semmoset mukavuuet ku
vesijohto ja viemäri olit ennen täysin tuntemattomia ylelisyyksiä.
En jaksa muistaa montako saunaa kylässä mahto eellämainittunna
vuonna olla, mutta ei niittä kovin monta ollu. Kaikki saunat olit
sishäänlämpiävät ja melko kaukana muista rakenuksista. Net oli
pakko kauvas rakentaa, jotta pallaissa muuta rakennukset säilysivät.
Sisäle lämpiävä sauna oli hyvin tulenarka laitos. Saunan lämmitys
talvenaikana ei ollu mikhän pikku homma. Veen piti monessa talossa,
etenki kevättalvela, ensin lumesta sulata naveta paassa, kuumentaa
ja saavila kuljettaa saunhan. Säästelijhäästi sitä piti käyttää,
ei passannu suotta laattijalle kaajella. Mutta somalta olo tuntu
saunanjälkhin, ku sai alusvaathet löylyttää. Sillon sitä tunsi
oikhein vahinkoniloa, kun täit kiukhale tipahtelivat ja halki
paukahtelivat. Kesälä saunominen oli helpompaa ja jos sauna oli
järven lähelä, niin oli se hauskaki, ku sai järvessä käyvä
ittensä pesemässä.
Ruoka oli melko
yksipuolheista ja niukastikki sitä oli. Ei ymmärretty laskea
kalorioita, pääasia että jotaki sai vattan täyvykheksi.
Pääruokalajit olit leipä, kala, kuorittu maito ja norjan
markariini ja joskus vanhalakuulla höystetty kauraryynipuuro.
On se Luoja ollu viisas,
ku ei tehny Kemijoki Oy:tä ennen ku tämä yhteinen hyvinvointi
alko. Jos kaloitten nousu olis estetty ennen 30-luvun alkua, olis
ollu hätä käjessä. Kaloitten runsaus se oli elämisen
pystössäpysymisen A ja O. Siika nousi merestä kevättulvan ja
uiton aikana ku kittiläläisten kiusala ja kerkis tänne jo
alkukesästä. Jos nolis nousunsa jättänhet keshän, niin
alajuoksulaiset nolisivat net syönhet. Täälä latvavesissä
niitten oli pakko kesänsä viettää ja ootella syksylä tapahtuvvaa
kutua. Nämä latvajärvet olit ku kalakellarit. Lohi nousi paljo
jälkhiin ku siika. Sitä alko saamhan vasta syyskesälä, mutta
siitä nyt ei kannata lukuva tehhä, roskakalana sitä pijethin ja
sitähän se oliki. Siihen niin helposi kyllästy.
Tuo ylheinen sapuskahomma
on minun aikana muuttunu justhiinsa päinvastaseksi. Ennen oli huoli
siitä, miten sais ruokaa senverran, ettei nälkä unta veis, nyt on
huolena se, ettei vain tulis syötyä liikaa, ku lihavuus on kuulemma
epäterhveelistä. Näistä muuttumisen yksityiskohista vois vaikka
kirjan kirjottaa, mutta kuittaan sen Pounun-Ransin toteamuksela.
Ransi oli jo vanhuuven takia omissa oloissansa ja puheli ittelensä,
että on se tämä ihmisen elämä kummalinen, nuorena ku olit
tervheet hamphaat ja hyvät ruokahalut, ei ollukhan kaikesti mitä
syyvvä. Nyt vain ruokaa olis, mutta ku ei ole ruokahaluja,… eikä
mulla ole yhthään hammastakhaan. Niin se maailma muuttuu. Mutta sen
mie kyllä nykki sanon, ette hyvvää läskiä parempaa ei ennenkhän
mithän ollu, eikä ole vieläkhän.
Nykynen ruvanrunsaus ja
siirtyminen luontaistalouvesta aikhan, jolloin kaikki saapii
valmhiina kaupasta, on aiheuttanu erilaisia ongelmia, joitten
korjaaminen joskus vanhaa ihmistä naurattaa. Asunot on paremat ku
ennenvanhaan pappilat, ei niihin tartte puita eikä vettä kantaa, ei
sen vertaa kävellä että hyysikässä kävis. Työssä ei tartte
muuta ku istua ja pännä on painavin työkalu, jota pittää
pyörittää. Silti kuulemma tarttee liikuntova, ette pysyis nuorena,
kaunhina ja ohukaisena.
Huonheisin on laitettu
jos minkänäköisiä vempelheitä, mieki olen kuullu semmosia nimiä
ku kuntopyörä, soutulaite ja jos minkäkilaisija hyppäysrihmoja.
Verryttelypuku on juuri välttämätön, muutenhan ei huonostikhan
pärjäis. Emäntä ku autolansa hakkee muutaman saan metrin päästä
kaupasta kevytmaitopurkin ja muutaman omenan, niin onhan se soma
vähän rattastaa kuntopyörälä. Isäntä turvautuu soutulaiteshen
ku tuli juuri moottorivenheelä katiskaa kokemasta, ei ihan
kotirannasta, mutta ei paljo muutenkhan.
Ennen ei näitä
jumppakonheita tarvinu. Silloin riitti kirves, lapio ja santviiki
muulloin, paitti kesälä net jänkkäniityt olit hyviä
jumppapaikkoja. Ei tarvinnut kuntopyörää, harava ja viikate
riittivät. Niitten kansa ku 14 tiimaa kuutena päivänä viikossa
heilu, pyhät paikkas vaatheita, neulo nappia ja voiteli kenkiä,
niin ei ollu vaphaan aijan ongelmia, eikä liikalihomisen pelkova.
Tuppivyön solki pakkas perimäisen reijän kohalta
poikkikuluttamhan, ku iän mukana ei vyötärö kasvanu.
Ruumhilinen työ oli
aivan jokapäiväinen. Keväälä, ku maa jo lumeton oli, piti kaataa
koivuja, hakata halkoja kesänaijaksi kuivaamhan, korjata aijat,
tervata reet ja venheet, tehhä vähäset maatyöt, johon kuulu
semmonenki ku sonnan ajo, hajotus ja pieksäminen. Tietenki
potunkylvö, mutta se oli pikkuhomma.
Kaikenlaista muutaki sitä
oli. Tienastit tietöissä sattu ylheensä myöski kirrensulauksen ja
heinän aijan välhin ja syksylä taas ennen maan jäätymistä.
Heinänaika oli se lähes tärkein ja kiirhelisin 5 – 6 viikon
jakso. Silloin ei tarvinu pitkiä öitä nukkua ja jos sattu
satheinen kesä, niin ei sitä aina tullu oltua ees loistokiirilä.
Harvon niinkhän hauskaa sattu, että ampiaisia karkhun juokseva
kaveri kainaloita myöten kaltiihon meni. Tämmönen luonnolisesti
nauratti lähes kaikkia, tietysti yhtä lukhuunottamatta.
Ku heinä saathin tehtyä
suovhin, harvoin niitä suorhan lathon sai, alko niitten korjaus. Se
tarkottaa lathonpanoa ja missä ei latoja tarpheeksi ollu, niin
suovien yhistely. Tämänjälkhin tuliki taas tienastityön aika. Se
ku loppu, essä oli jäkälänpano, josta illoila ja pyhinä oli
saatettu ottaa varaslähtö.
Jäkälävaarassa olo oli
hupasaa hommaa, päivän pittuus pani rajan työajale, silti sivhuin
se pakkas ensipäivinä vastaamhan. Mutta tottu siihen.
Jäkälänpanijan vireyttä mitathin limppuluvula. Tämä aiheutti
sen, jotta oikhein kunnianhimonen ja miksei vähä laiskaki panija
laitto limput pienet ku lakit. Jos sattu luminen syystalvi, ei niistä
nostoaikana löytynyt puoliakhan. Mutta saihan hän itte kehua vaikka
3 – 400 limppua panheensa.
Ku jäkälät oli pantu,
eikä vielä sen vertaa pakkasta ollu, ette olis jäkäläin nosthoon
päässy, oli koivuitten karsiminen ja läijääminen. Tämän
perästä, ku oli semmonen rospuuttoaika, ettei methän päässy, oli
töitä kotonaki. Piti korjata, nykykielelä sanottuna kunnostaa,
viimitalvena särkynhet heinähäkit, rekien takat ja harva syksy
taisi olla, ettei olis pitänyt jalakshiinki talloja laittaa.
Riivenkelit keväälä olit pahat syömhän jalaksia, jos ei rejissä
rautoja ollu.
Talvikalan kans piti
pyytää ennen järvien jäätymistä, mutta sehän ei koko päiviä
vieny, vähän aikaa illala ja aamula. Syyssuolattu siika oliki
arvokallaa ja sitä pystythin laittamhan vain täälä latvajärvien
tuntumassa. Kesälä suolathun piti panna niin pahalaksen paljon
suolaa, ettei se juuri kalale maistunukhan. Ottakaa huomihjoon, ette
pakastekaappia ei pystyny käyttämhän, ku lähin sähkö oli
Muoniossa. Kesälä vähälä suolala suolattu kala pakkas
kessäintymhän. Kessäintynny kala, ei se huono mavulta ollu, mutta
syyvessä se haiju häiritti ja pakkas se yönaikana pirtistä ilman
pillaamhan.
Sitte ku tulit kylmät
ilmat, veet jääty ja sato lumen, alko net vejätyshommat. Ensin
senthän piti jäkälät nostaa. Se oli hommana semmonen, ette
jäätynhet jäkälälmput taikola taikka lapiolla maasta irrotethin
ja nurin käännethin. Sitte ne molemista päistä terotetula kangela
kannethin ishoin läihin. Kankipuuna oli paras tervasensekanen
honkasorva. Jos oli tyhmä läijääjä, niin eipä tahtonu talvela
limppuja eheänä saaha, joten järkeä piti siinäki hommassa
käyttää.
Vähinthäin joka toinen
syksy piti tehhä niinsanottua jääheinää. Jäänpäältä
niitethin rantaluhtaa. Ei tästä rehuksi ollu ku aivan hätätilassa.
Niitä sanothinki matressiheiniksi. Kellä nyt olis kaikile
höyhenpatjoja liijeny. Lisäksi se oli hyvä vee-cee paperin
korvikheena. Olishan muutamissa taloissa siihen tarkoitukshen
sanomalehtiäki ollu, mutta niissä oli yks varjopuoli. Lauhala
ilmala lukutaitoset saattovat istua tiimakausia hyysikässä, eikä
semmoshen ajahaaskauksheen päivänaikana rikhailakhan varraa ollu.
Joka toimelinen oli, se
ohukaisen lumen aikana kaato ja ajo hongatkin ishoin läihin. Siitä
niitä oli talvela pororaijola helppo käyä noutamassa. Ei tarvinu
joka puulle tietä kahlata. Kyllä se paksula lumela oliki ankara
umpisentakkaa raijolisen honkia käyvä noutamassa, mutta eipä työtä
juuri pölätty. Ku oli paljo lehmiä, niinku meiläki 8 – 9 päätä,
niin ne olit työhommat, jotta ku kävit polttopuita hakemassa, mene
huomena heiniä nouthan ja seuraavanna päivänä käy jäkälässä.
Tämmöstä jatku päivästä toishen talvenaikana ja vuojesta
toishen. Mutta kyllä se vain niin oli, että ruokanen se talo oli,
jossa oli monta lehmää. Luulen, että heikomin net pärjäsit,
jokka pijit henttarin kansa kylässä juossa. Joka talon maijon- ja
vasikkaintuotanolle oli Hetassa siihen aikhan välttämätön
Mäkikurun sonni. Nykysin sen tehtävää hoitaa joku konsulentti vai
mikä se olikhan.
Äsköin mie lähin
vejätyshomhin niinko porot olis saannu tallista hakea. Ei se niin
yksinkertasta ollu. Jokhaisella isänällä oli hiljanen härkä,
vähinthäin yksi, mutta monela useampiki. Syksylä joku lähti
lapinkylhän härkiänsä nouthan ja toi ajokan vielä muutamille
naapureillekki ja näin vähitellen oli juto kaikila, jotta pääsivät
lapinkylhään omiansa ja lainakoita hakemhan. Suuret
porojenomistajalappalaiset antoivat lantalaisille vuorsoja
taamottavaksi. Nämät ku sai hiljastettua, niin jutona nekki kävit,
vaikka ei kovin riskijä olhekhan. Jos lainakan sai kaheksi talveksi,
niin kunteuksena se jo oli täysi jutoporo. Ei tie lapinkylästä
kotia aina aukeita vuomia kulkenu. Oli sielä vastassa joku maankaula
ja ojanrutoki. Ku vuorsokolhoon kansa ruthon joutu ja maltto olla
kiroamatta, niin mie piän, ettei se mies kirroile muulonsinkhan.
Tässä nyt on tullu
nämät tärkeimmät työt tehtyä, niin passaa siirtyä muihin
asioihin. Tämä, käyttäisinkö nimitystä Pohjois-Kalotti, oli
kielelisesti Suomea puhuvaa väestöä. Koko Pohjois-Ruija, samaten
ku Ruotti tuonne koko Kierunen taka asti oli suomea puhuvien
asuttama. Silti muutamat piikatyttäret, jokka olivat jossaki
Vittankin seutuvilla vuojen piikana, eivät tahtonhet ennään
kaikkia suomensanoja muistaa. Piti välilä ruottinkielelä selventää
tarkottammaansa. Saattas se niin olla, ette harvassa olis sauvuja
ruottinpuolela, jos ei net olis saanhet suomen tyttäriä
poikkinaitua. Kukapa sielä olis väkeä lisäny ilman heitä,
koskapa Kaaressuvannon pappiki aikanansa saarnassa valitti, että
meilä täälä Ruottissa on kova vaimonpuolen pula. Kyllä sitä
pullaa on täältäpäin autettu rutkanlaisesti. Mutta ei net ilman
ole niitä vienhet. Kyllä non appelsiinisahtia ja piskettiä niitten
eestä tuliaisina tänne tuonhet. Ja sano paljonko olema niitten
Volvossa ilmasta kyytiä saanhet.
Hetassa nämät kolmen
maan pohjoisossain ihmiset kohtasivat toisensa Marjanpäivänä. Se
oli kaikile tärkeä tapahtuma. Eikä silloin passanu reisula ollessa
kiirheele valtaa antaa. Norjanpuolelta tuli ihmisiä aivan tuolta
Jäämeren rannalta, Raisista, Alattiosta ja tietenki Koutokeinosta.
Raisilaisila meni välilä aikaa 3 – 4 päivää yhtheen suunthan,
tietenki se oli kelistä riippuvainen. Marjanpäivä oli semmonen
juhla, johon oli huvi ja hyöty yhistetty. Kaupankäynti oli monile
pääasia, nuoremilla saatto olla muutaki mielessä. Kuinkhan monta
rekeä Siepin-Junnu kerkis norjalaisile myyvvä ja varmasti iso luku
on seki, että montako hylkheennahkaa, suopunkirihkamapalkkua,
saijanvoijeastiaa ja meriahvenloovaa Leemetin-Matti tänne kuljetti.
Norjalaiset ostit kaikkia puusta tehtyvä, tietenki reet ja
kalanelikot olit niitä tärkeimpiä. Heilähän ittelä ei sielä
ollu puuta omastatakkaa, eikä tainu kasvaakhan, vaikka net käpyjä
salakuljettamala yritit ommaa mettää saaha. Asiahan ei minule
kuulu, mutta sen mie sanon, ette net Norjan tyttäret olit niin
kaunhit, jotta vieläki vesi kielele tullee, ku niitä muistaa. Jos
nolisit olheet ruottinmielisiä, sinne niitä olis menny ku kuumile
kivile, mutta ei net perustanhet ruottalaisista.
Ei silloin ennenmailmassa
auttanu hoppua pittää mishän asiassa. Naistenvuosi oli kaukana
eessäpäin, joten siitä ei vielä tietty mithän. Elämänkumppanin
valinassa pojat saivat ottaa mielheisensä, mutta tytärten kaverin
monesti valittivat tyärten vanhemat. Jos pojala oli nuotta, muutampi
hiini verkko, raito raavhaita härki ja talo, sai hän varmasti
haluamansa tyttären vaimoksi. Mutta tämmönen poika ei senthän
summia kaveria ottanukhan. Se oli tärkeä, että vaimo oli hyvä
työihminen ja vielä solis pitänyt olla hyvän näkönenki, ettei
naapurit akan rummuuven takia nauramhan pääse. Harvapa tytär se
oli, joka ei joutunut lehmiä hoitamhan ja saatto hän arvatakki,
ette häntä joku seuraa. Jos sontalimppuläjä oli suora ja siisti,
eikä sonnassa näkyny heiniä, se anto jo tyttärelle
plussapistheitä. Ku vielä porthaitten ethen luuvan kaato, jos tyvär
navetasta tullessansa sen ylös nosti ja vielä pyhkäsi kuuran
porthailta, niin eipä kannattannu lisäsuosituksia ennään hakea.
Kyllä siitä varmasti hyvän työihmisen saapii, joten kannatti
mennä tyttären äitin puhheile. Sopia kaupat ja alkaa hommaamhan
kuulutuksia. Nykysin sitä vishin supatelhan tyttären
nukkumahuonhessa ja sallaa, ettei äiti kuulis. Limppuläjästä ei
pysty tyttären kykyjä arvioimhan, taitaa olla huulipunan väri,
joka luomivärin kans ratkasee.
Ei naimishinmeno ollu
silloin, niinku se nyt on. Nykysinhän kerkiää kuukauvessa käyvä
vihilä ja erotakki, silloin oli hyvä jos siinä aijassa pääsi
lailisesti avihjoon. Kerronpa kuulemani siitä, kuinka mukkanen juttu
se oli vuosisaan vaihtheessa, ei se tapahtunnu viikonloppuhommana.
Tuolta pitäjän länsipuolelta oli yks tytär piikana Sopperossa.
Samaten eräs enontekiöläinen poika renkinä samoilla palkisilla.
Sattumoisin olivat toishiinsa tykästynhet ja peräti yhtheenmenoaki
meinhailet. Mutta sepä ei helppoa ollu ja heinänaikaki päälle
paino. Muuten asia olis reilassa ollu. Pekan-Juhanin vanhaltapuolen
oli pirttiki hyyryle luvattu, joten talouvelinen puoli oli
orningissa. Jos ratkasu olis renkipojan huoleksi jäänny, saattas
olla, että liitto olis solmimatta vieläki. Mutta tyvär oli tomeraa
sorttia. Oli palvelustalon almunakasta lukenu, että jos heti
lähettäisiin kuulutusten panhoon, niin Hermannin päivänä oltais
jo mies ja vaimo. Ukkoki kerkiäis senjälkheen heinämiehen paikan
ottaa, ettei tästä naimareisusta vahinkoa tulis. Järkevästi
laskien siis havilinen aika. Morsiamen kotona voitais kuulutusaika
viettää. Sapuskanki sais nuotanveola ja loppuaikana passais vaikka
äitile lehtiä riipiä. Tuumasta toimheen, laukku selkhään ja
suunnaksi Hetan kirkonkylä. Ei silloin persoonapiililä kuljettu,
kävellä hääty ja vähän sattu reitile venematkojaki. Mutta
rakkauven tiellä ei rappaa oo, on vanha sanonta. Sulhansen laukussa
oli matkalla tarvittava ruoka, mutta pieni pussonen oli morsiamenkin
selässä. Mitä se sisälsi, selviää kyllä aikanaan. Vihtoin
pappilhan saapuivat ja asiansa esittivät eikä liiton solmimiselle
estettä ollu. Mutta kolmena pyhänä ku kuuluttaa häätyy, niin
oman aikansa se viepii. Pappi valmhiiksi laski, jotta tiistaina 24
yön perästä passais tulla kello 4 iltapäivälä solmimhan se
ikunen liitto. Täälä pappilassa sen voipii tehhä ja mukana häätys
olla kaksi tovistajaa. Pitkältä se aika ethenpäin laskiessa tuntu,
mutta onpa sitä kärsitty kauveminki. Aikaa sulhanen laski siten,
että joka ilta piirsi puukonnokala viirun nahkatupheen. Ei sillon
ratio joka aamu ilmottannu, että tännään on se ja se päivä.
Syrjäkylile eivät kirkonkellokhaan kuulunhet, jotta olis joka
seittemäs päivä saannu aijan tarkistaa.
Aika kului ja jännittävä,
mutta ihana hetki lähesty. Parimme päätti päivää ennen
määräaikaa tulla kirkonkyläle, että kerkiäis vähän tehhä
valmisteluja suurta juhlaa varten. Morsiamen nyytissä oli
liinapussissa nisujauhoja, markariinipakka ja sokerijauhoja. Suutaa
ei kannattannu matkhan ottaa, niitä kuulemma sai Hetassa
Pekkalan-Mikolta pakan peräti äyriä halvemmalla, kuin mitä net
Närvässä maksoit. Morsian oli nimittäin päättäny iltasella
leipoa hannatätinkakkoja huomista tapahtummaa juhlistamhan.
Saapuivat jo keskipäivälä Hethan olettaen päivän maanantaiksi.
Kauhukseen kuulivat, jotta onki tiistai. Kortteeritalon Miina muisti
juuri varmasti, ette toissapäivänä net kirkonmenot olit.
Sulhas-paralla oli yhtenä iltana jäänny viiva vetämättä ja
siitä tämä sekkainus johtu. Hoppu siitä tuli, tuskin kerkis
röijyä vaihtaa. Pappilhan tahtoivat tovistajaksi Miinan ja
Jussa-Pekan. Pekka ei vakituinen pappilan vieras ollu, eikä nykhän
uskaltannu lähteä ilman rohkasuryyppövä. Tarjosi sulhasellekki.
Ei tämä paljon ottanu, senverran juuri, jotta tarkkanokkanen
läheltä haijun tunsi. Morsian ei tätä onnesa huumassa senthän
hoksanu.
Menivät pappilhan, eikä
asiaa esitellä tarvinu. Pappi vain ei ollu parhaala päällä.
Käveli eestakasin laattialla ja viimein tokasi: Minä en vihki
päissä ketään. Morsiamen aivoissa salamana kulkivat tämänpäivän
vastukset. Kerkis ajatella yhtä ja toista. Mutta niin paljon oli
asian hyväksi tehny ja vaivaa nähny, jotta päätti sen perille
aijaa. Tosin päivän lykkäys olis vain onneksi niitten
hannatätinkakkojen takia. Taisipa käsittää väärin papin
lausahtuksen, koska varsin viattomana kysy, ette koska pappi
senverran selvänä olis, että meijät vihkimhän pystys. Tämä
kuulemma aukasi tien neuvotteluile ja johti onnelishen
sopuratkaishun. Mutta aikaa siinä niin paljon hukhaan meni, että
hääyö piti viettää ilman hannatätinkakkoja.
Niinhän laki sääti,
että kuulutukset on luettava kolmena perättäisenä pyhänä
kotipitäjän kirkossa. Silloin ku pappi oli matkoila, kuulutusten
lukeminen kuulu kirkkoväärtile. Minun isä oli semmonen väärti.
Kesäaikana Pietikäisen turisti, tarkottaa Paavon linja-autoa, jota
Pietikäis-Kalle ajo, kävi sunnuntaisin Muoniosta Peltovuomassa
mukin. Oli Hetassa justhiin puoliltapäivin, joka oli kuulutuksen
lukuaika. Isä halus itte olla paikanpäälä muoniolaisile
lapinmuistoja myymässä ja niin joku hänen lapsista kävi
suorittamassa tämän kirkolisen tehtävän. Kyllä mieki olen monta
paria kuuluttannu, vihkimhän en ole joutunut yhthän. Kuuluttamani
ovat olleet pysyvästi liitossa, eivät ole eronhet tähänmennessä
ja tuskimpa eroavat vieläkhän. Kaikki paikaliset täälä olit
tuttuja keskenänsä. Jos outo ihminen tienpäällä näky, niin
siitä puhuthin. Jos se oli hyvissä vaatheissa, se oli suomenmies.
Jos kutheet olit kulunhet ja paikatut, kulkija oli vain tavalinen
jätkä. Näile paremin pukeutunheile annethin nimet ammatien mukhan.
Se oli niin, jotta joka tänne asti oli vaivautunnu tulemhan, ei ollu
asiatta ja viipy tavalisesti pitemphän. Oli kaikenkarvasia hulluja
kerräilijöitä. Joka keräs kasvia, oli kukkaherra, hyönteisten
pyytäjä oli perhosherra. Suosituimpia olivat munaherrat. He
ostelivat linnunmunia ja maksoivat harvinaisista munista melkosia
hintoja. Kolmesta neljästä kuolfin munasta sai tavalisen miehen
viikkopalkan. Kolmekymmentäluvun puolivälin tienhoila täälä alko
kulkemhan niinsanottuja hiihtokursilaisia. Autola silloin pääsi
talven aikanaki Muonijhon asti, siitä sitte porola Hethan. Se
herätti hämmästystä ja pahestumistaki, ku naiset kuljit housut
jalassa. Jos ei tukkaa nähny, ei totisesti olis uskaltannu ilman
käsikopeloa valalensa ottaa, jotta onko net poikia vai tyttäriä.
Nykysin ei ole tukhan luottamista, mutta farkut on niin tiukat, ette
sen pystyy jo näön perustheela sanomhan. Nämä hiihtokursilaiset
olit verraten nuorta asiaa, mutta tulit tuossa sivumennen mainittuva
nuitten vaatheitten takia.
On jo eellä puhuttu
siitä suuresta muutoksesta viimisen 50 – 60 vuojen aikana.
Laskekaappa kotona seuraavan perustheella, montako rosenttia
kuljetusala on muuttunu. 20-luvun lopula oli kuorma-auton kuorman n.
2.000 kiloa. Aatolffin-Eino oli Kaulirannasta lastanu 2.500 suolaa
autonlavale. Kuuvenaikana aamula lähti ajelemhan Hettaa kohti,
matkahan oli 270 kilometriä. Tuli tänne puolilta öin, matkala oli
menny vain 18 tiimaa. Sitä pijethin sekä aijan ette kuorman suhthen
ennätyksenä, jota tuskin kukhan lyömhän pystyy. Nyt vastaavalla
matkala mennee 3 tuntia ja kuorma on 27.000 kiloa. Talvela piti
useasti poroila noutaa rahtikuormia Muoniosta. Normaalikelilä se oli
kolmen päivän reisu. Raahvaale häräle sai panna rekheen 200 kiloa
ja vuorsole rohki riitti saan kilon kuorma. Jos ei kalua niin
kauheasti kulkenu, mutta yöpyminen Köngäsenjärvessä oli elämys,
jonka kokemishen ei ennään ole maholisuuksia. Tekninen tuntemus
kakskymmentäluvun alussa, jolloin Hethan tuli puhelin ja Itkonen
hankki ration, saatto olla vähä puuthelinen. Selviönnä piethin,
ette telefoonilangassa häätyy olla reikä, jota pitkin ääni
kulkee ja senaikaset huoltomiehet, joita joppariksi sanothin, vielä
Suonttajärvessäki nurkantakana viskuttelemalla tekivät
suunitelmiansa, ettei vain Itkonen ratiossa heijän aikheitansa
kuulis. Lääketieteen tuntemus oli senthän joltinenki. Iiskunaksen
Anni-Marja hoiteli pukkiansa kesät Pöyrisjärvessä ja talvela
täälä kotonansa. Niiltä kuulemma sai maitoa melkosesti. Yhtenä
syksynä Anni-Marja tunsi terhveyvensä heikonlaiseksi, meni syksynä
Muonihjoon Rantasen vasthaanotole. Rantanen arveli, että vaiva
saattaa olla alkava keripukki ja anto resähtiin lääkheitä varten.
Tietenki sairhauvesta piti kotonaki kertoa. Iiskunas tuli tievosta
vähä murheeliseksi, meni parhaan naapurinsa, Lassin-Mooseksen tykö
ja kerto tälle, jotta voi voi sitä Anni-Marjaa, ku se värkkäs
noitten pukitten kansa. Nyt soli lääkäri sanonu, ette siitä
ittestäki tullee pukki.
Ei tämän vertasella
kertomisela ihmisiän tapahtumista pitkäle kostu, enempiki mie
tietäsin, mutta luulen, ette tet oletta jo saanhet tarpheeksi. Mie
ku se en ossaa matkia televisioa ja kuvia näytellä, niinku nykysin
vishin pitäis tehhä. Ennen ku piti päiväkauvet istua
soutuvenheessä elikkä taivaltaa hevosen reessä, niissä oli aikaa
puhuva ja kuunnella. Nythän jos pittää pienen järven yli venheelä
mennä, se panhaan moottori soimhan, ettei siinä kuule ees ommaa
puhetta. Yritäppä sitten moottorikelkan päältä puhua toisile
kulkijoille, mie luulen, ettei se onnistu. Jos menet kylässä
käymhän, niin toisessa huonheessa puhhuu telkkari ja toisessa ratio
soittaa jengiä ja vingiä ja mitä kaikkia net muoti-iskelmät on.
Ei siinä tavalinen ihminen puhua tartte. Jos maltatta vielä
vähäsen, mie kerron mitä ennenvanhaan saatethin soutuvenheessä
puhella. Aikaa siitä on vishin 50 vuotta. Oli tuhottoman kaunis
keskikesän aamuyö, kun met Kari-Matin kansa Puhaluksen vuopiossa
tappelimma järjettömän ison hauvin kansa. Häpeä tunnustaa, ette
se peto voitti. Vei Matilta lakin ja käsistä melkosen hauvin
uistimen kansa. Mie pijin sitä melkein maailman suurimpana, mutta
Matti sano Norjan puolela, Kotalompolossa, nähneensä meijän venhen
pitusen. Tämä vene oli vain kuus ja puol metriä pitkä. Oli
kuulema luullu sitä petäjän lievoksi ja kovasti ihmetelly, mistä
petäjä oli sinne kulkenu, vaikka lähimälle männyle on vishin 100
kilometriä matkaa. Ku pohja lompolossa oli pehmeä, Matti päätti
sauvomen alustanna sitä liekkoa käyttää ja pukkas siitä
venettänsä. Mutta ku se lähti, kohta koranus kaataa hältä
venhen. En miekhän ensi kertaa kalassa ollu ja niin mie oman
ihmheeni muistelin. Sanoin Ounasjärvestä saanheeni merkilisen
hauvin. En sitä mitanu enkä punninu, mutta vattassa sillä oli
tavalinen myrskylyhty ja lyhyssä oli valkea. Valkea, toisti Matti
pilkalisesti ja lisäs, ette haas sie et usko, mutta kyllä se vain
tämän venhen pitunen oli. Vastasin, ettei minula mithän syytä
sitä eppäillä ole, mutta ajattelin esittää pientä
vaihtokauppaa. Mitä sie tääläki halvat vaihtaa, kysyi Matti.
Tehin tarjoukseni, jotta lyhenä sie neljä kaarenväliä sitä
haukia, niin mie sammutan lyhystä valkean. Ja niin met pääsimä
sopimukshen.
Kalle Vuontisjärvi
s. 4.3.1917
k. 22.2.1995
Tämän kertomuksen voit kuunnella Vuontis-Kallen kertomana Majatalon YouTubessa.
Videossa on vanhoja kuvia Majatalon arkistosta.
Käykää ihmeessä myös kuuntelemassa tämä!
Tai tulkaa Majataloon lukemaan / kuuntelemaan, myös muita juttuja!
Lisää Kalle-Äijin juttuja täällä blogissa sekä nettisivuillamme.
