Luterilaista oppia Lapissa

Kaksi ABC:tä, litroittain kokista, riittävästi kolmioleipiä, tuntitolkulla muumeja ja kirjallinen veisuja. Niin taittui 13-tuntinen matkamme Helsingin Mikaelin kirkolta kohti ensimmäistä määränpäätä Hetan majataloa. Vaikka matka oli startannut jo aamulla kukonlaulun aikaan, ei ketään tuntunut väsyttävän. Johtuneeko siitä, että meillä kaikilla oli hillitön hinku päästä sukeltamaan Lapin taikaan. Matkanvarrella pysähdyimme tiirailemaan länsinaapureidemme eloa. Tosin pidimme lihapullien ja perunamuusin maahan välissä virtaavan kosken verran etäisyyttä.

Perillä meitä odotti lämmin pöperö ja pehmeä sänky. Niin hyvin majatalossa viihdyimme, ettemme vielä seuraavanakaan päivänä lähteneet kulkemaan 55 kilometrin taivaltamme, vaan vietimme leppoisan päivän Hetassa. Riparilaisilla ohjelmassa oli oppitunti itse pastorin johdolla ja me isoset valmistelemme iltaohjelmaa.

Koska edessämme oleva matka oli pitkä, oli kolmantena päivänä nostettava rinkat selkään ja survottava jalat vaelluskenkiin. Otimme vahvan alkuspurtin ja taitoimme ensimmäisenä päivänä matkamme pisimmän kerta rupeaman - 16 kilometriä! Voin valehtelematta sanoa ensimmäisten kahden kilometrin olleen täyttä tuskaa. Olimme liikenteessä kesällä, joten emme voineet edes ihailla Lapin ruskaa. Eikä ollut liioin runkokaan vielä tottunut selässä olevaan vapaamatkustajaan. Nuudelilounaan jälkeen alkoi kuitenkin nousu Pyhäkerolle. Matka meni maisemia ihaillessa, mutta huipulla olo se vasta hyvältä tuntuikin. Pakolliset ryhmäkuvat, muutama tuuletus, hörppy vettä ja matka jatkui.

Kaksi päivää taivalsimme tuntureita Lapin yrittäen pysyä perässä papin. Toisinaan hyvin lennokkaankin taivalluksen jälkeen pysähtyivät askeleemme Hannukuruun. Perille pääsemisestä teki entistä makeampaa se, että tiesimme seuraavana päivänä meitä odottavan ansaittu levähdystauko. Niin ja kai ne meille luvatut letutkin vaikuttivat asiaan. Telttapaikoista ei Hannukurussa ollut pulaa. Tasaista ja pehmeää maata löytyi vaikka kuinka! Saunaan juostiin melkein kilpaa, oltiinhan sitä paripäivää samoissa sukissa eleltykin. Vesi oli kylmää, mutta kun oltiin niin pitkälle jo tultu niin pitihän sitä uimaan päästä. Viis säästä.

Vapaapäivän jälkeen oli matkan kuitenkin jatkuttava. Reippain mielin lähdimmekin eteenpäin. Levähdys oli tehnyt tehtävänsä. Säätiedot olivat lupailleet vettä koko vaelluksen ajaksi, mutta kunnolla taivas itki vasta toisiksi viimeiselle vaelluspäivälle lähtiessämme. Rinkat peitettiin suojuksin ja laulu raikasi koko matkan. Tilkkutäkki ja muut iloiset kappaleet pitivät tunnelman korkealla (missä muualla se tunturilla voisikaan olla?) Päivää piristi myös verkkaisasti käyskentelevät porot. Meille metronorjille ne kun ovat harvinaista herkkua (etenkin jos käristyksestä on kyse). Koko vaelluksemme huippuhetki oli kuitenkin Maamme-laulun kajauttaminen Lumikerolla. Mikä olisikaan isänmaallisempaa kuin 30 ihmistä laulamassa kansallislaulua tuulipuvuissa tunturin huipulla?

Viimeisenä päivänä untenmailta palailtiin takaisin jo varttia vaille seitsemän ja matkaan lähdettiin ilman aamupalaa. Ketään se ei kuitenkaan haitannut. Kohta voisimme hurrata Pallaksen juurella. Muutaman kilometrin päässä pysähdyimme “brunssille” Trangiassa lämmitettyä vettä heitettiin milloin nuudelin, milloin keiton tai kaakaojauheen päälle. Ateria oli retken viimeinen joten maha pullolleen ja rinkka kevyeksi ylimääräisistä ruuista. Vatsat tyytyväisinä hyräillen saimme reitin lopussa mahdollisuuden nousta 807 metrin korkeuteen, Taivaskeron huipulle. Lähes kaikilta löytyikin vielä vähintäänkin lisäadrenaliinia, jonka voimalla porskutimme viimeiset metrit. Loppumatka sujuikin lähes lentäen Fronzie ollien siivittämänä. Perille päästyämme bussin penkitkin tuntuivat pilvenreunalta. Oli hauskaa katsella tunnin verran maisemaa, jota olimme taivaltaneet päivien ajan.

Perillä majatalolla ruoka maitti väsyneelle, mutta onnelliselle porukallemme. Saunan lämpö helli hyttysten puremia sääriä ja kuivat lakanat tuudittavat syvään uneen. Vietimme vielä yhden kokonaisen päivän majatalolla ennen kotimatkaa. Päivällä kävimme melomassa. Hyvin nukutun yön jälkeen jaksoi vähän kisatakin. Illalliseksi saimme pitkään odottamaamme aah niin hyvää poronkäristystä.
Viimeisenä päivänä meille leivottu täytekakku maistui vielä mukavasti suussa bussin lähtiessä kaasuttamaan kohti Helsinkiä. Illan suussa hoilasimme veisukaraokea ja katsoimme filmin tai kaksi. Jo muutaman ajetun tunnin kuluttua täyttyi kulkupelimme kuitenkin uneliaasta tuhinasta.

Nyt on paljasjalkainen helsinkiläinen riisunut vaelluskenkänsä ja palannut takaisin oranssien tuubien maailmaan. Matkasta jäi vaelluksen lopussa tullut voittajafiilis erityisesti mieleen. Kenties muutama pohjoisen murresanakin tarttui kieleen. Syksyn hämärässä on kiva muistella matkanvarrella koettuja itsensä ylittämisen hetkiä ja palauttaa mieleen aina uudestaan ja uudestaan yhdessä koettuja retkiä. Mutta turha niistä on sen enempää höpistä. Vasta itse koettuanne vastaavan taipaleen voitte ymmärtää, mistä puhun.

Helsingin Mikaelin srk:n vaellusripari 2012 
Pyhäkeron huipulla

Iloisin terveisin, 
Emilia Emenike

PS. Mikäli en ole vielä ruuasta ehtinyt riittämiin puhua, on minun mainittava, että iltanuotilla nautittu loimulohi on kerrassaan taivaallista!