Hetassa
10.12.1987
 |
| Outakkan maalaus Reetrikin mäestä v. 1943 |
Hetan Majatalo
Tämmösiä pytinkiä tällä Heetrikin
törmälä oli silloin 1930-luvula. Olis piijain vieläkin, mutta
silloin syksylä 1944 net Hitlerin pojat tuhrusit niin varomattomasti
valkean kansa, ettei sinne jäänny muuta ku korsteenit pystössä
törröttämhän. Oli se ensinäkemältä kohtaki ikävän näköstä
jälkeä miinakenttäin keskelä.
Tuossa ylempännä olevassa kuvassa son
osittain semmosena ku se aikanansa oli.
1-on pensiiniasema,
2-on postipankin kontturi,
postitoimisto ja puhelinkeskus.
3-on Heetrikin kauppahuone.
4-on henkilökunnan asunto.
5-on Reetun hotellinpuoli.
6-on vähänen osa makasiinista ja
7-on kesähotellin päätyä.
Olihan tässä näitten lisäksi monta
muutaki rakenusta, jokka ei ole tähän kuvhan mahtunhet.
Mie jo esittelin nuot rakenukset ja net
eri virastot, telefoonikeskuksen, postipankon ja postikonttuurin,
mutta net nyt olit nuoria, vasta juuri 1920-luvun lopula tälle
törmäle tulhet. Silloin tällä Heetrikin supermarketilla oli jo
takanansa paljon toiminan vuosia. Se ei ollu juuri varsinainen
ittepalveluliike, mutta vähä sinnepäin.
Ujoimmat ostajat net seisoit sielä
tiskin ja ulko-oven välissä ja esitit kauppijhalle ostomeininkinsä.
Mutta kyllä niinku Leppäjärvenki miehet halusit itte valita
kaalperiveittet, lanelialushousut ja kaikki mitä meinasit ostaa. Oli
siinä monipuolinen tavaravarasto. Saapii sanoa, ette sielä oli
kaikkia, äimistä alkaen kaikkia mikä vain ovesta sisäle mahtu.
Tuommoset, niinko lamppuöljytynnyrit hääty pittää ulkona ja
viljatuothet, sokkerisäkit ja kahvipaalut olit makasiinissa. Olit
net ruvisjauhosäkkiläjäkki valehtelemattaki seittemän metriä
korkeat ja niitä oli vähä paljo, mukhan niitä ei kovinkhan monta
sorttia tarvittu. Nolit piikarit, klasipeltit ja muuripeltit ainuat,
muut tarpheet haethin mettästä ja tehthiin valmhiiksi kotona.
Seinänvaraukshin ja kaikenlaishen tilkkauksheen kävi
Närpistönjovesta nostettu sammal, muurikiviä sai Palosenjärven
kallioseinästä ja laastia Vuontisjärven entiseltä pohjalta. Ei
tarvittu tiiliä eikä karhuntaljaa, parketeista puhumattakhan.
Ei net ihmiset niin kranttuja
pikkuseikoile olhet ku nykyset. Myytävissä silmäklaseissaki olit
sangat kaikissa samanlaiset, mutta eihän niitä sankojen takia
ostettukhan. Net net otethin, joila parhaten näki. Yhele rekisepäle
kyllä kävi niin, ette hän näki parhaten semmosilla, joissa ei
ollu linssiä ollenkhan, vain pelkät raamit. Ostamatta net jäit, ku
linssin kautta alko lasia poisottamhan, niin peukalo ja nenäsormi
palhjaana vastakkain tulit. Hääty ittekki myöntää, ettei hän
kovin sokko tainnu ollakhan.
Nyt sen vasta oikhein hoksaa, kuinka
soli aikaansa eellä se kauppa, vaikka vasituisia ostoskärröjä ei
ollukhan, ei silloin oltu ees keksitty muovikassia. Jokhaisella
ostajalla olit liinapussit ja laukku tavaroita varten.
Tuo pensiinikauppa tehthiin
pumppaamalla nestettä lasishen mithan. Käsin hääty pumpata, ku
lähin sähkölanka oli Muoniossa. Mutta kauppa vain silläki
asemalla kävi. Kesälä saatto päivässä joskus mennä
montakymmentä litraa. Talvela net pääasiassa kävit puolen litran
pullola tulensytyttäihin ostamassa, ushein vielä velaksi. Sen hääty
pitkälekirjale ylös panna. En muista, olisko yheläkhän sillon
luottokorttia ollu.
Soli sen aijan kauppojen hyvä puoli,
ettei tietokone jatkuvasti karhouslappuja lähättänny. Monesti
velkaa annethinki ensitalven riekoitten päälle. Jos sattu monta
huonova riekkovuotta peräkkäin, saatto velka unehtuvakki elikkä
siirtyä 120 vuojen kuoletuslainaksi, josta ei vieläkhän ole
ensimäistä errää maksettu.
Niin, tuo Reetun varsinainen hotelli
oli toimintavuosiltansa yhtä vanha ku Heetrikin kauppa. Mutta
kesähotelli hoksathin vähäsen myöhemin. Kuoppalan Pekale isä
hakkautti uuven navetan, ku Halonen oli aikanansa tehettänny
navettansa vesisuonen päälle ja se suoni alko alimaisia hirsiä
lahottamhan. Haloseltahan se isä tämän kartanon osti heti
ensimäisen mailmansovan jälkhin. Vähäset net huonhet ja
ulkorakenukset silloin olit, mutta isä rakenutti isänyysaikansa
ensimäisenä kymmenvuotiskautena rapeasti puolet lissää. Tuola
Vuomanojan torpassa met koko pahna syntynhet olema. Tosipuhheessa
kaks vanhinta on tainu syntyä vanhankievarin kellarituvassa.
Tässä uuvessa navetassa lehmät olit
vain talven aijan, kesäksi net panthin siihen vanhhaan navethan.
Äiti piti, ette Punakorva ei tykäny tästä uuvesta yhtä paljo ku
vanhasta. Oli kuulemma vähä ehtynykki siirron jälkhin. Pakkasten
takia hääty kuitenki net uuvessa pittää. Mutta ku kevhäälä
ilmat lauhtu, pääsi Punakorva tuthun hinkalhon ja rupes heti
herumhan.
Soli kesä tuhatyheksänsattaa
kakskymmentä seittemän ku jänkkämestari Leminen tuli tänne
jätkäsakin kansa Riivi- ja Vuomajärven kuivaamhan. Mutta
työnantaja ei ollu hoksanu asuntovaunuja tänne tuottaa ja tuli
ethen ilmiö, jota nykyisin sanothan asuntopulaksi. Mestari meinas,
jotta kyllä jätkä kesän pärjäis, jos olis joku tyhjä navetta
tai riihi sathensuojaksi. Äiti tunsi suomenmarkan arvon ja hoksas,
ette navetta löytyy, iso ja hyvä kans. Soli kevhäälä pesty sen
verran, ette Lemisen mielestä se oli niille mutasaaphaile liianki
puhas. Itte hän sai huonheen päärakenuksesta, peräti Halosen
entisen konttuurin.
Tässä navetassa oli 8 hirsisin
väliseinin tehtyä hinkaloa. Mutta jätkiä oli yheksän.
Longin-Kalle, joka oli sakin kookhain, panthin sonninhinkalhon. Se
oli vähäsen tilavampi ja paksumilla väliseinilä ku toiset
hinkalot. Yrjäheikin-Aukku oli pienehkö, mutta suulhampi toisia.
Hänet laitethin vasikankarsinhan. Illala ku jätkät menit
hinkaloihinsa, joskus net rupesit ammumhan. Meilä oli silloin
reiphanpuolheinen piika, se saatto käyvä sanomassa, ette jos että
lopeta inumista, hän käypii teijät vielä lypsämässä, mutta
juomaa ei takuulla anneta. Nämät mutakuonotko net siitä perustit,
vasta net ammuivat.
Se kesä meni, jänkkäjätkät lähit
ku maa kylmettymhän alko. Mutta itea tästä majotushommasta äitile
jäi. Seuraavinna kesinä navetta tosi hyvin pesthin, suonpursuila ja
vereksillä katajilla siihen saathin oikhein kesäillan raikas
tuoksu. Joka hinkalhon laitethin oikhein hyvät heinämaträssit,
päänpuolhen vielä tukko haijuheiniä. Tietenki täkki ja
höyhenpolsteri kuuluit asihjan. Ja mikä parasta, joka hinkalhon
tehthiin parhaan tapin takkaa valmistetut sijeharso rankiset. Siittä
tuli semmonen kesähotelli, viihtyvyisyyven puolesta, ette tuskin
semmosia ennään onkhan. Kyllä siinä vuosien mithan oli
monenlaista yöpyjää. Etenki pahimpana räkkäaikana. Oli isojaki
herroja, mutta moni jätkäpoika ja syrjäkyläläinen sait siinä
kävelymatkainsa jälkhin luitansa levätä. Soli vielä muutampien
mukavuuksien vuoksi aikaansa eellä oleva hotelli. Jos oikhein vireä
vieras oli, se sai vaikka uimassa käyvä lämpimässä veessä.
Tämän hotellin porstuvassa nimittäin oli kaivo. Ei mikhän
vinttikaivo, soli paljota parempi. Katon lähelä oli pyörä jonka
kautta kuljit kettinkit. Kettinkin molemissa päissä oli ämpäri.
Ei sillä tarvinu tyhjää vintata. Ku täysinäinen sinkki nousi
ylös, niin tyhjä painu alas. Eikö ollukki viishaasti tehty
vinttauskone. Kaivola ku vettä ränhiin kaato, se meni omin päinsä
ja saattamatta navetassa, antheeksi hotellissa, olevhan 520 litran
vetoshen muuripathan. Paan alla ku vähäsen aikaa valkeaa piti,
siinä oli sitte se lämminvetinen uima-allas, jossa passas
porskutella.
Niinku mie jo äsköin sanoin,
vierhaana kävi isojaki herroja. Erikoisesti minule on mielheen
jäänny yks’ vieras –30-luvun puolivälin hujakoilta. Silloin
oli jo kulkeminen niin helppoa, ette postiautossa pääsi
Rovanniemeltä Hethaan vaijaassa kaheksassatoista tiimassa.
Kaulinrannasta, johon silloin jo tookila pääsi, ei menny pitemphän
ku 12 tiimaa. Tämä kulkemisen nopeus johtu siitä, ette paljo jäi
välhin taloja, joissa ei kahvila käyty.
Postiauto tuli Hethaan, tietenki vain
kesänaikana, siinä puoliyhentoista ja yhentoista välilä illala.
Silloin olit melkein kaikki kylän raavhaat ihmiset ja puolet
penskoistaki kokkointunhet autoa oottamhan. Sen ymmärtää, ette
postia ootethin, ku kaikki tärkeät asijat piti hoitaa postin
kautta. Monesti vielä preivit suljethin lakkasinetillä varmuuven
vuoksi. Olihan se telefooniki olemassa, mutta kuuluvaisuus oli kehnon
puolheinen. Oli siinä muuki varjopuoli. Silloin ei keskuksenhoitajat
tarvinhet sisäministeriltä luppaa hakea, jos halusit joittenki
mielipitheitten vaihtoa kuunnella. Jos oikhein tärkeän asian sattu
kuulemhan, vaiva sitä oli yksin tietona pittää. Sen hääty
muistella parhaale ystävälle, tietäen ettei tämä sitä eelleen
kerro. Mutta oli tällä naapurillaki semmonen kaveri, joka osas
tietonsa salassa pittää. Mutta jostaki käsittämättömästä
syystä jo toisen päivän iltana kaikki kylän vaimot sen tiesit,
vielä pienen lisän kans. Jos soli ollu tyttären ja pojan välinen
puhelu, niin sen verran soli lissäintynny, ette se tyvär oli ruvenu
pikkuluita kasvattamhan, onneksi ei sen enempää. Ei kannattanu
tievonvälittähän perhään kysyä. Puhelut kuulemma kuuluit läpi
ku tolppaa vasten korvan paino.
Mie taas sekosin. Siittä vierhaasta
minun piti muistella. Ku auto illalla tuli, oli siinä myöski
vanhempi ja nuorempi mies, jokka menit äitiltä kortteeria kysymhän.
Moni siinä meinas, jotta kukhan soli tuo vanhempi mies, ku soli niin
tutun näkönen. Äiti vei net tuonne kesähotelhin, vielä kysyen,
ette sopivakko het yhtheen hinkalhon, vai pitäskö molemille olla
oma pilttuu. Se vanhempi oli sanonu, ette ku siinä heitä paljo
isompi Heluna talven pärjää, niin kyllä het tässä muutaman
päivän mahtuvat olemhan. Olishan meilä ollu heile oikhein huonekki
muuten, mutta soli yks syrjäkylän nuoripari päivälä vihilä
käyny ja niile oli annettu talon paras huone noin niinku toishinsa
tutustumista varten.
Postin puolela Lempi oli jo lehet
jakanu ja oli juuri alkamassa kirjheitten jakhon, ku pappilan rouva
hoksas, ette se vanhempi mies oli entinen resitentti toolperki.
Silloin tuli Reetun hotelhin vilskettä. Lempi hääty panna postin
kiini, rakkauskirjhet jäit jakamatta. Samoin jäit muukki, jokka
tosihjaan ei niin tärkeät olhekhan. Tämä muuten oli ensimäinen
kerta vishiin niithen vuothen, ku Hetan posti ei ollu auki
kahtakymmentäneljää tiimaa vuorokauvessa. Kiinipanhon oli hyvvää
syytäki, sillä Lempin piti lähteä silitystukila lakanoita
polkemhan. Nuoripari häävythin häätää talon parhasta huonhesta
lathon nukkumhan. Siinä mennessä se vastaleivottu vaimo mukisi,
jotta tämäkhän son sitä ikusta onnea, jota net päivälä
kuorossa toivotit, ku ensimäisenä yönnä jo lathon ajethan. Mutta
mikäpä heilä sielä hätänä oli. Sääskitten suojana oli
purjekankhainen rankinen ja alustanna Heikin-Oulan isonsuivakan talja
kaksmetrisen heinäläjän päällä.
Sitte alko siinä nuorenparin
jättämässä huonhessa melkonen vilske ja vipinä. Talon parhaat
matot panthin laattijalle. Äiti haki aitanvintistä net vihreät
silkkitäkit, joita se ei ollu aikonu ottaa käythön ennenku
maaherra talhon tullee. Mutta nyt ei auttanu maaherraan oottaa, ku
sattu vielä arvokhaampi kiho talhon tulemhan.
Lempi oli parhaat petsilakanat polkenu
niin sileäksi, ettei niistä suoria saumoja lukhunottamatta
pienentäkhän muuta ryppyä löytynny. Valkonen ransutettu
silkkituuki pöyvälä oli niin puhas ja sileä ku oli vasta pakasta
veetty. Pietarinkukkia, niittyleinikkiä ja päivänkakkaroita oli
tuotu monta sylilistä ja laitettu vishiin viithentoista vaashin.
Vaasia oli joka paikassa, missä net vain pystössä pysyit. Siinä
ku hotellin henkilökunta katto aikhaansaannostaan, hoksas jo naaman
ilmheistä, ette tyytyväiset olit. Yks puki ihhailunsa sanomalla,
ette kyllä itte piispaki olis hämmästyksestä vähäsen aikaa
sanattomana, jos pappilan peräkamari olis näin upeasti laitettu
silloin, ku hän seurakunnan vierhaana käypii.
Nyt, ku kaikki olit kunnossa, lähti
johtaja kesähotelhin ilmottamhan, ette herroile olis huone tuola
päärakenuksessa. Mutta resitentti sieltä rankisen sisältä
vastas, ette het on täälä ensi yön. Saattas sitä muuten
muuttaakki, mutta tuo poika kerkis jo nukkua.
Tämä hyvä huone jäi siis ensi yöksi
tyhjäksi. Ei sinne ees lavosta sitä nuortaparia käsketty jatkamhan
keskenjäännyttä tutustelua. Mutta jälkhiinpäin kyllä näky,
ette olit net toistensa väärtiksi pääshet.
Älkääppä hättäilkö, mie vielä
päätin teitä vähäsen viivyttää jutula rajan kiroista.
Nykysinhän on tulhet tutuksi semmoset
sanat, ku vientiylijäämä ja tuontialijäämä. Muitten naapuritten
lisäksi nuitten ruottalaisten kans meile on paljon karttunu
vientiylijäämää. Mie tarkotan nuita poikkinaituja tyttäriä.
Niitä son vähä paljo sinne menny ja kyllä non sielä tarpheshen
olhet. Nolisit Vittanki, Lannanvaara ja Soppero Kierunaa myöten
kylmile jäänhet, jos väenlisäys oli heiän omitten tyttäritten
varhaan jäänny. Nekku heti, ku pusero eestä vähä pullottamhan
alko, pijit ette son fiinimpää olla Tokholmissa ku esimerkiksi
Kuttasessa. Sinne Etelä-Ruothin net katosit. Pojat ei perässä
pääshet, ku Kierunan kaivoksella toimheentulo oli turvatumpi ku
etelässä. Sen takia niitten oli pakko Suomentyttäriä pisketeilä
ja sokkerprikala vaimoksensa houkutella. Näitä samasia kaunokaisia
net sitte sielä muutaman vuojen päästä kehtasit ämmäksi
haukkua. Hävekhööt!
Tuola alempana Tornionjokivarressa oli
yks ruottalainen kauppamies suomalaisten tavaraostosten ansiosta
umpheen rikastunnu ja samala tietenki laiskistunnu. Ei sillä ittensä
lisäksi perhettäkhän ollu ku vaimo ja Signe-niminen tyvär. Nämät
naiset sait rahhaa tuhlata niin paljo ko halusit. Ja kyllä net
ylölisesti elikki.
Soli Signe, yhen Iivari-nimisen
suomalaispojan kans tullu niin tutuksi, ette oli tainu tälle peräti
suuta antaa. Nolit sielä keskenänsä pohtinhet, ette het alkasit
mielelänsä toisilensa niin sanotuiksi aviokummpaneiksi. Signe oli
kuitenki ehoksi pannu, ku het on tämmönen kultivoitunu perhe, ette
Iivari pittää kaikkien taitheen sääntöjen mukhan käyvä isältä
hänen kättä kerjäämässä. Iivari teki työtä käskettyä. Meni
isän puhheile. Kotinsa komeassa salissa kauppias puoleksi maaten
lötkötti laiskanlinnassansa. Iivari, lakki kourassa änkyttäen,
alko asiaansa esittämhän. Alotti puhheensa: Ku met tuota hm, olema
tuota Signen kans päättänhet, tuota yhtheen mennä. Tuota mie
tulin, tuota, pyytämhän Teiltä Signen kättä. Enempi
makuuasenthon kääntyen kauppias kysy, ette paljonko Sinun
kuukausitulot ouvat. Hetkisen funtsattuansa Iivari sano, jotta ku
verot pietethän, puhthaaksi jääpii lähes 4.000:-
Kauppias käänty vielä enempi
makkaamhan laiskanlinnassansa, halus noin niinku
vertauskuvanollisesti esittää Signen tuhlailun ja sanoi: Jaha,
jaha, se justhiinsa riittää Signen nenäliinhoin. Iivari taasen
käsitti asian kirjaimellisesti. Siinä hetkessä hän tunsi, niinko
halko olis kurkhuun työnnetty. Vaikka kunka yritti, ääntä ei
tullu. Aikansa kakisteltuansa, vihoin viimein sai sanotuksi: Vai
semmonen räkänolla se onki. Paino lippalakin päähänsä, apein
mielin, leuka melkein rintaa vasten roikkuen, lähti kävelemhän
kohti kotimaan rantaa. Sen jälkhiin ei ole kuninkhaallisia tyttäriä
ees tanshiin pyytäny. Ei se tuontialijäämä tälläkhän
yritykselä pienentynny.
Taisipa jo tulla mainittua, ette tämä
Reetun hotelli vuonna 1944 tuhoutu maan tasale. Ei Reetu silloin
ittekhän mikhän tytönhupakko ollu, lähti jo
kaheksanelekymmenelle. Hänen nuorimalle pojale, sille
Kalleksi-kuttutulle, oli matkailu peräti verhin menny. Oli sattunu
vielä toimelijhan ja puhelijhan Maija-nimisen tyttären naimhan ja
heti jälheenrakenusvaiheessa alko turistia varten rakentamhan. Eikä
sole hukhan menny. Viijettäkymmenettä vuotta non Maijan kans
turistia passanhet tässä Hetan Majatalo -nimisessä majapaikassa,
tosin ilman kesähotellin verthaista. Vieläpä non lomakylänki
tuohon vähän matkan päähän laittanhet.
Sitä lomakyllää nyt Alpo-poika
Ounasloma Oy:n nimelä hoitaa ja hallittee. Entisten lisäksi hän on
vielä rakentannu uusia loistoluokan mökkijä. Jälheen nuorin poika
Matti alkaa jatkamhan tätä Hetan Majatalon toimintaa ja on pannu
alule kovan rakenushomman. Meinaa vielä 1988 aikana saaha valmhiiksi
14 uutta hotellitasosta majotushuonetta.
Kalle on 62 vuotta, eli kesästä 1925
alkaen passannu turistija ja meinaa lähimän 50 vuojen aikana omalta
osaltansa luovuttaa net hommat lapsilensa. Niin son Maijaki aikonu,
vaikka se joskus meinaa, ette hän ei lopeta koskhan.
Reetu = Anna Kreeta Vuontisjärvi os.
Stoor (15.10.1874-21.8.1964) &
Heetrikki, Reetrikki = Jakob Fredrik
Vuontisjärvi (6.11.1871-12.7.1952)
Kalle Vuontisjärvi
(4.3.1917–22.2.1995) &
Maija Vuontisjärvi os. Stoor
(6.2.1924- )
