Vuontis-Kallen muistelus Hetan Majatalosta

Hetassa 10.12.1987

Outakkan maalaus Reetrikin mäestä v. 1943

 Hetan Majatalo

Tämmösiä pytinkiä tällä Heetrikin törmälä oli silloin 1930-luvula. Olis piijain vieläkin, mutta silloin syksylä 1944 net Hitlerin pojat tuhrusit niin varomattomasti valkean kansa, ettei sinne jäänny muuta ku korsteenit pystössä törröttämhän. Oli se ensinäkemältä kohtaki ikävän näköstä jälkeä miinakenttäin keskelä.

Tuossa ylempännä olevassa kuvassa son osittain semmosena ku se aikanansa oli.

1-on pensiiniasema,

2-on postipankin kontturi, postitoimisto ja puhelinkeskus.

3-on Heetrikin kauppahuone.

4-on henkilökunnan asunto.

5-on Reetun hotellinpuoli.

6-on vähänen osa makasiinista ja

7-on kesähotellin päätyä.

Olihan tässä näitten lisäksi monta muutaki rakenusta, jokka ei ole tähän kuvhan mahtunhet.

Mie jo esittelin nuot rakenukset ja net eri virastot, telefoonikeskuksen, postipankon ja postikonttuurin, mutta net nyt olit nuoria, vasta juuri 1920-luvun lopula tälle törmäle tulhet. Silloin tällä Heetrikin supermarketilla oli jo takanansa paljon toiminan vuosia. Se ei ollu juuri varsinainen ittepalveluliike, mutta vähä sinnepäin.

Ujoimmat ostajat net seisoit sielä tiskin ja ulko-oven välissä ja esitit kauppijhalle ostomeininkinsä. Mutta kyllä niinku Leppäjärvenki miehet halusit itte valita kaalperiveittet, lanelialushousut ja kaikki mitä meinasit ostaa. Oli siinä monipuolinen tavaravarasto. Saapii sanoa, ette sielä oli kaikkia, äimistä alkaen kaikkia mikä vain ovesta sisäle mahtu. Tuommoset, niinko lamppuöljytynnyrit hääty pittää ulkona ja viljatuothet, sokkerisäkit ja kahvipaalut olit makasiinissa. Olit net ruvisjauhosäkkiläjäkki valehtelemattaki seittemän metriä korkeat ja niitä oli vähä paljo, mukhan niitä ei kovinkhan monta sorttia tarvittu. Nolit piikarit, klasipeltit ja muuripeltit ainuat, muut tarpheet haethin mettästä ja tehthiin valmhiiksi kotona. Seinänvaraukshin ja kaikenlaishen tilkkauksheen kävi Närpistönjovesta nostettu sammal, muurikiviä sai Palosenjärven kallioseinästä ja laastia Vuontisjärven entiseltä pohjalta. Ei tarvittu tiiliä eikä karhuntaljaa, parketeista puhumattakhan.

Ei net ihmiset niin kranttuja pikkuseikoile olhet ku nykyset. Myytävissä silmäklaseissaki olit sangat kaikissa samanlaiset, mutta eihän niitä sankojen takia ostettukhan. Net net otethin, joila parhaten näki. Yhele rekisepäle kyllä kävi niin, ette hän näki parhaten semmosilla, joissa ei ollu linssiä ollenkhan, vain pelkät raamit. Ostamatta net jäit, ku linssin kautta alko lasia poisottamhan, niin peukalo ja nenäsormi palhjaana vastakkain tulit. Hääty ittekki myöntää, ettei hän kovin sokko tainnu ollakhan.

Nyt sen vasta oikhein hoksaa, kuinka soli aikaansa eellä se kauppa, vaikka vasituisia ostoskärröjä ei ollukhan, ei silloin oltu ees keksitty muovikassia. Jokhaisella ostajalla olit liinapussit ja laukku tavaroita varten.

Tuo pensiinikauppa tehthiin pumppaamalla nestettä lasishen mithan. Käsin hääty pumpata, ku lähin sähkölanka oli Muoniossa. Mutta kauppa vain silläki asemalla kävi. Kesälä saatto päivässä joskus mennä montakymmentä litraa. Talvela net pääasiassa kävit puolen litran pullola tulensytyttäihin ostamassa, ushein vielä velaksi. Sen hääty pitkälekirjale ylös panna. En muista, olisko yheläkhän sillon luottokorttia ollu.

Soli sen aijan kauppojen hyvä puoli, ettei tietokone jatkuvasti karhouslappuja lähättänny. Monesti velkaa annethinki ensitalven riekoitten päälle. Jos sattu monta huonova riekkovuotta peräkkäin, saatto velka unehtuvakki elikkä siirtyä 120 vuojen kuoletuslainaksi, josta ei vieläkhän ole ensimäistä errää maksettu.

Niin, tuo Reetun varsinainen hotelli oli toimintavuosiltansa yhtä vanha ku Heetrikin kauppa. Mutta kesähotelli hoksathin vähäsen myöhemin. Kuoppalan Pekale isä hakkautti uuven navetan, ku Halonen oli aikanansa tehettänny navettansa vesisuonen päälle ja se suoni alko alimaisia hirsiä lahottamhan. Haloseltahan se isä tämän kartanon osti heti ensimäisen mailmansovan jälkhin. Vähäset net huonhet ja ulkorakenukset silloin olit, mutta isä rakenutti isänyysaikansa ensimäisenä kymmenvuotiskautena rapeasti puolet lissää. Tuola Vuomanojan torpassa met koko pahna syntynhet olema. Tosipuhheessa kaks vanhinta on tainu syntyä vanhankievarin kellarituvassa.

Tässä uuvessa navetassa lehmät olit vain talven aijan, kesäksi net panthin siihen vanhhaan navethan. Äiti piti, ette Punakorva ei tykäny tästä uuvesta yhtä paljo ku vanhasta. Oli kuulemma vähä ehtynykki siirron jälkhin. Pakkasten takia hääty kuitenki net uuvessa pittää. Mutta ku kevhäälä ilmat lauhtu, pääsi Punakorva tuthun hinkalhon ja rupes heti herumhan.

Soli kesä tuhatyheksänsattaa kakskymmentä seittemän ku jänkkämestari Leminen tuli tänne jätkäsakin kansa Riivi- ja Vuomajärven kuivaamhan. Mutta työnantaja ei ollu hoksanu asuntovaunuja tänne tuottaa ja tuli ethen ilmiö, jota nykyisin sanothan asuntopulaksi. Mestari meinas, jotta kyllä jätkä kesän pärjäis, jos olis joku tyhjä navetta tai riihi sathensuojaksi. Äiti tunsi suomenmarkan arvon ja hoksas, ette navetta löytyy, iso ja hyvä kans. Soli kevhäälä pesty sen verran, ette Lemisen mielestä se oli niille mutasaaphaile liianki puhas. Itte hän sai huonheen päärakenuksesta, peräti Halosen entisen konttuurin.

Tässä navetassa oli 8 hirsisin väliseinin tehtyä hinkaloa. Mutta jätkiä oli yheksän. Longin-Kalle, joka oli sakin kookhain, panthin sonninhinkalhon. Se oli vähäsen tilavampi ja paksumilla väliseinilä ku toiset hinkalot. Yrjäheikin-Aukku oli pienehkö, mutta suulhampi toisia. Hänet laitethin vasikankarsinhan. Illala ku jätkät menit hinkaloihinsa, joskus net rupesit ammumhan. Meilä oli silloin reiphanpuolheinen piika, se saatto käyvä sanomassa, ette jos että lopeta inumista, hän käypii teijät vielä lypsämässä, mutta juomaa ei takuulla anneta. Nämät mutakuonotko net siitä perustit, vasta net ammuivat.

Se kesä meni, jänkkäjätkät lähit ku maa kylmettymhän alko. Mutta itea tästä majotushommasta äitile jäi. Seuraavinna kesinä navetta tosi hyvin pesthin, suonpursuila ja vereksillä katajilla siihen saathin oikhein kesäillan raikas tuoksu. Joka hinkalhon laitethin oikhein hyvät heinämaträssit, päänpuolhen vielä tukko haijuheiniä. Tietenki täkki ja höyhenpolsteri kuuluit asihjan. Ja mikä parasta, joka hinkalhon tehthiin parhaan tapin takkaa valmistetut sijeharso rankiset. Siittä tuli semmonen kesähotelli, viihtyvyisyyven puolesta, ette tuskin semmosia ennään onkhan. Kyllä siinä vuosien mithan oli monenlaista yöpyjää. Etenki pahimpana räkkäaikana. Oli isojaki herroja, mutta moni jätkäpoika ja syrjäkyläläinen sait siinä kävelymatkainsa jälkhin luitansa levätä. Soli vielä muutampien mukavuuksien vuoksi aikaansa eellä oleva hotelli. Jos oikhein vireä vieras oli, se sai vaikka uimassa käyvä lämpimässä veessä. Tämän hotellin porstuvassa nimittäin oli kaivo. Ei mikhän vinttikaivo, soli paljota parempi. Katon lähelä oli pyörä jonka kautta kuljit kettinkit. Kettinkin molemissa päissä oli ämpäri. Ei sillä tarvinu tyhjää vintata. Ku täysinäinen sinkki nousi ylös, niin tyhjä painu alas. Eikö ollukki viishaasti tehty vinttauskone. Kaivola ku vettä ränhiin kaato, se meni omin päinsä ja saattamatta navetassa, antheeksi hotellissa, olevhan 520 litran vetoshen muuripathan. Paan alla ku vähäsen aikaa valkeaa piti, siinä oli sitte se lämminvetinen uima-allas, jossa passas porskutella.

Niinku mie jo äsköin sanoin, vierhaana kävi isojaki herroja. Erikoisesti minule on mielheen jäänny yks’ vieras –30-luvun puolivälin hujakoilta. Silloin oli jo kulkeminen niin helppoa, ette postiautossa pääsi Rovanniemeltä Hethaan vaijaassa kaheksassatoista tiimassa. Kaulinrannasta, johon silloin jo tookila pääsi, ei menny pitemphän ku 12 tiimaa. Tämä kulkemisen nopeus johtu siitä, ette paljo jäi välhin taloja, joissa ei kahvila käyty.

Postiauto tuli Hethaan, tietenki vain kesänaikana, siinä puoliyhentoista ja yhentoista välilä illala. Silloin olit melkein kaikki kylän raavhaat ihmiset ja puolet penskoistaki kokkointunhet autoa oottamhan. Sen ymmärtää, ette postia ootethin, ku kaikki tärkeät asijat piti hoitaa postin kautta. Monesti vielä preivit suljethin lakkasinetillä varmuuven vuoksi. Olihan se telefooniki olemassa, mutta kuuluvaisuus oli kehnon puolheinen. Oli siinä muuki varjopuoli. Silloin ei keskuksenhoitajat tarvinhet sisäministeriltä luppaa hakea, jos halusit joittenki mielipitheitten vaihtoa kuunnella. Jos oikhein tärkeän asian sattu kuulemhan, vaiva sitä oli yksin tietona pittää. Sen hääty muistella parhaale ystävälle, tietäen ettei tämä sitä eelleen kerro. Mutta oli tällä naapurillaki semmonen kaveri, joka osas tietonsa salassa pittää. Mutta jostaki käsittämättömästä syystä jo toisen päivän iltana kaikki kylän vaimot sen tiesit, vielä pienen lisän kans. Jos soli ollu tyttären ja pojan välinen puhelu, niin sen verran soli lissäintynny, ette se tyvär oli ruvenu pikkuluita kasvattamhan, onneksi ei sen enempää. Ei kannattanu tievonvälittähän perhään kysyä. Puhelut kuulemma kuuluit läpi ku tolppaa vasten korvan paino.

Mie taas sekosin. Siittä vierhaasta minun piti muistella. Ku auto illalla tuli, oli siinä myöski vanhempi ja nuorempi mies, jokka menit äitiltä kortteeria kysymhän. Moni siinä meinas, jotta kukhan soli tuo vanhempi mies, ku soli niin tutun näkönen. Äiti vei net tuonne kesähotelhin, vielä kysyen, ette sopivakko het yhtheen hinkalhon, vai pitäskö molemille olla oma pilttuu. Se vanhempi oli sanonu, ette ku siinä heitä paljo isompi Heluna talven pärjää, niin kyllä het tässä muutaman päivän mahtuvat olemhan. Olishan meilä ollu heile oikhein huonekki muuten, mutta soli yks syrjäkylän nuoripari päivälä vihilä käyny ja niile oli annettu talon paras huone noin niinku toishinsa tutustumista varten.

Postin puolela Lempi oli jo lehet jakanu ja oli juuri alkamassa kirjheitten jakhon, ku pappilan rouva hoksas, ette se vanhempi mies oli entinen resitentti toolperki. Silloin tuli Reetun hotelhin vilskettä. Lempi hääty panna postin kiini, rakkauskirjhet jäit jakamatta. Samoin jäit muukki, jokka tosihjaan ei niin tärkeät olhekhan. Tämä muuten oli ensimäinen kerta vishiin niithen vuothen, ku Hetan posti ei ollu auki kahtakymmentäneljää tiimaa vuorokauvessa. Kiinipanhon oli hyvvää syytäki, sillä Lempin piti lähteä silitystukila lakanoita polkemhan. Nuoripari häävythin häätää talon parhasta huonhesta lathon nukkumhan. Siinä mennessä se vastaleivottu vaimo mukisi, jotta tämäkhän son sitä ikusta onnea, jota net päivälä kuorossa toivotit, ku ensimäisenä yönnä jo lathon ajethan. Mutta mikäpä heilä sielä hätänä oli. Sääskitten suojana oli purjekankhainen rankinen ja alustanna Heikin-Oulan isonsuivakan talja kaksmetrisen heinäläjän päällä.

Sitte alko siinä nuorenparin jättämässä huonhessa melkonen vilske ja vipinä. Talon parhaat matot panthin laattijalle. Äiti haki aitanvintistä net vihreät silkkitäkit, joita se ei ollu aikonu ottaa käythön ennenku maaherra talhon tullee. Mutta nyt ei auttanu maaherraan oottaa, ku sattu vielä arvokhaampi kiho talhon tulemhan.

Lempi oli parhaat petsilakanat polkenu niin sileäksi, ettei niistä suoria saumoja lukhunottamatta pienentäkhän muuta ryppyä löytynny. Valkonen ransutettu silkkituuki pöyvälä oli niin puhas ja sileä ku oli vasta pakasta veetty. Pietarinkukkia, niittyleinikkiä ja päivänkakkaroita oli tuotu monta sylilistä ja laitettu vishiin viithentoista vaashin. Vaasia oli joka paikassa, missä net vain pystössä pysyit. Siinä ku hotellin henkilökunta katto aikhaansaannostaan, hoksas jo naaman ilmheistä, ette tyytyväiset olit. Yks puki ihhailunsa sanomalla, ette kyllä itte piispaki olis hämmästyksestä vähäsen aikaa sanattomana, jos pappilan peräkamari olis näin upeasti laitettu silloin, ku hän seurakunnan vierhaana käypii.

Nyt, ku kaikki olit kunnossa, lähti johtaja kesähotelhin ilmottamhan, ette herroile olis huone tuola päärakenuksessa. Mutta resitentti sieltä rankisen sisältä vastas, ette het on täälä ensi yön. Saattas sitä muuten muuttaakki, mutta tuo poika kerkis jo nukkua.

Tämä hyvä huone jäi siis ensi yöksi tyhjäksi. Ei sinne ees lavosta sitä nuortaparia käsketty jatkamhan keskenjäännyttä tutustelua. Mutta jälkhiinpäin kyllä näky, ette olit net toistensa väärtiksi pääshet.

Älkääppä hättäilkö, mie vielä päätin teitä vähäsen viivyttää jutula rajan kiroista.

Nykysinhän on tulhet tutuksi semmoset sanat, ku vientiylijäämä ja tuontialijäämä. Muitten naapuritten lisäksi nuitten ruottalaisten kans meile on paljon karttunu vientiylijäämää. Mie tarkotan nuita poikkinaituja tyttäriä. Niitä son vähä paljo sinne menny ja kyllä non sielä tarpheshen olhet. Nolisit Vittanki, Lannanvaara ja Soppero Kierunaa myöten kylmile jäänhet, jos väenlisäys oli heiän omitten tyttäritten varhaan jäänny. Nekku heti, ku pusero eestä vähä pullottamhan alko, pijit ette son fiinimpää olla Tokholmissa ku esimerkiksi Kuttasessa. Sinne Etelä-Ruothin net katosit. Pojat ei perässä pääshet, ku Kierunan kaivoksella toimheentulo oli turvatumpi ku etelässä. Sen takia niitten oli pakko Suomentyttäriä pisketeilä ja sokkerprikala vaimoksensa houkutella. Näitä samasia kaunokaisia net sitte sielä muutaman vuojen päästä kehtasit ämmäksi haukkua. Hävekhööt!

Tuola alempana Tornionjokivarressa oli yks ruottalainen kauppamies suomalaisten tavaraostosten ansiosta umpheen rikastunnu ja samala tietenki laiskistunnu. Ei sillä ittensä lisäksi perhettäkhän ollu ku vaimo ja Signe-niminen tyvär. Nämät naiset sait rahhaa tuhlata niin paljo ko halusit. Ja kyllä net ylölisesti elikki.

Soli Signe, yhen Iivari-nimisen suomalaispojan kans tullu niin tutuksi, ette oli tainu tälle peräti suuta antaa. Nolit sielä keskenänsä pohtinhet, ette het alkasit mielelänsä toisilensa niin sanotuiksi aviokummpaneiksi. Signe oli kuitenki ehoksi pannu, ku het on tämmönen kultivoitunu perhe, ette Iivari pittää kaikkien taitheen sääntöjen mukhan käyvä isältä hänen kättä kerjäämässä. Iivari teki työtä käskettyä. Meni isän puhheile. Kotinsa komeassa salissa kauppias puoleksi maaten lötkötti laiskanlinnassansa. Iivari, lakki kourassa änkyttäen, alko asiaansa esittämhän. Alotti puhheensa: Ku met tuota hm, olema tuota Signen kans päättänhet, tuota yhtheen mennä. Tuota mie tulin, tuota, pyytämhän Teiltä Signen kättä. Enempi makuuasenthon kääntyen kauppias kysy, ette paljonko Sinun kuukausitulot ouvat. Hetkisen funtsattuansa Iivari sano, jotta ku verot pietethän, puhthaaksi jääpii lähes 4.000:-

Kauppias käänty vielä enempi makkaamhan laiskanlinnassansa, halus noin niinku vertauskuvanollisesti esittää Signen tuhlailun ja sanoi: Jaha, jaha, se justhiinsa riittää Signen nenäliinhoin. Iivari taasen käsitti asian kirjaimellisesti. Siinä hetkessä hän tunsi, niinko halko olis kurkhuun työnnetty. Vaikka kunka yritti, ääntä ei tullu. Aikansa kakisteltuansa, vihoin viimein sai sanotuksi: Vai semmonen räkänolla se onki. Paino lippalakin päähänsä, apein mielin, leuka melkein rintaa vasten roikkuen, lähti kävelemhän kohti kotimaan rantaa. Sen jälkhiin ei ole kuninkhaallisia tyttäriä ees tanshiin pyytäny. Ei se tuontialijäämä tälläkhän yritykselä pienentynny.

Taisipa jo tulla mainittua, ette tämä Reetun hotelli vuonna 1944 tuhoutu maan tasale. Ei Reetu silloin ittekhän mikhän tytönhupakko ollu, lähti jo kaheksanelekymmenelle. Hänen nuorimalle pojale, sille Kalleksi-kuttutulle, oli matkailu peräti verhin menny. Oli sattunu vielä toimelijhan ja puhelijhan Maija-nimisen tyttären naimhan ja heti jälheenrakenusvaiheessa alko turistia varten rakentamhan. Eikä sole hukhan menny. Viijettäkymmenettä vuotta non Maijan kans turistia passanhet tässä Hetan Majatalo -nimisessä majapaikassa, tosin ilman kesähotellin verthaista. Vieläpä non lomakylänki tuohon vähän matkan päähän laittanhet.

Sitä lomakyllää nyt Alpo-poika Ounasloma Oy:n nimelä hoitaa ja hallittee. Entisten lisäksi hän on vielä rakentannu uusia loistoluokan mökkijä. Jälheen nuorin poika Matti alkaa jatkamhan tätä Hetan Majatalon toimintaa ja on pannu alule kovan rakenushomman. Meinaa vielä 1988 aikana saaha valmhiiksi 14 uutta hotellitasosta majotushuonetta.

Kalle on 62 vuotta, eli kesästä 1925 alkaen passannu turistija ja meinaa lähimän 50 vuojen aikana omalta osaltansa luovuttaa net hommat lapsilensa. Niin son Maijaki aikonu, vaikka se joskus meinaa, ette hän ei lopeta koskhan.

Reetu = Anna Kreeta Vuontisjärvi os. Stoor (15.10.1874-21.8.1964) &

Heetrikki, Reetrikki = Jakob Fredrik Vuontisjärvi (6.11.1871-12.7.1952)

Kalle Vuontisjärvi (4.3.1917–22.2.1995) &

Maija Vuontisjärvi os. Stoor (6.2.1924- )