Kun resitentti navetassa yöpyi

Majatalon 2. polven isännän Vuontis-Kallen muistelus Kun resitentti navetassa yöpyi

Soli kesä tuhatyheksänsattaakakskymmentäseittemän ku jänkkämestari Leminen tuli tänne jätkäsakin kansa Riivi- ja Vuomajärven kuivaamhan. Mutta työnantaja ei ollu hoksanu asuntovaunuja tänne tuottaa ja tuli ethen ilmiö, jota nykysin sanothan asuntopulaksi. Mestari meinas, jotta kyllä jätkä kesän pärjäis, jos olis joku tyhjä navetta tai riihi sathensuojaksi. Äiti tunsi suomenmarkan arvon ja hoksas, ette navetta löytyy, iso ja hyvä kans. Soli kevhäälä pesty sen verran, ette Lemisen mielestä se oli niille mutasaaphaile liianki puhas. Itte hän sai huonheen päärakenuksesta, peräti Halosen entisen konttuurin.

Tässä navetassa oli kaheksan hirsisin väliseinin tehtyä hinkaloa. Mutta jätkiä oli yheksän. Longin-Kalle, joka oli sakin kookhain, panthin sonninhinkalhon. Se oli vähäsen tilavampi ja paksumilla väliseinilä ku toiset hinkalot. Yrjäheikin-Aukku oli pienehkö, mutta suulhampi toisia. Hänet laitethin vasikankarsinhan. Illala ku jätkät menit hinkaloihinsa, joskus net rupesit ammumhan. Meilä oli silloin reiphanpuolheinen piika, se saatto käyvä sanomassa, ette jos että lopeta inumista, hän käypii teijät vielä lypsämässä, mutta juomaa ei takuulla anneta. Nämät mutakuonotko net siitä perustit, vasta net ammuivat.

Se kesä meni, jänkkäjätkät lähit ku maa kylmettymhän alko. Mutta itea tästä majotushommasta äitile jäi. Seuraavinna kesinä navetta tosi hyvin pesthin, suonpursuila ja vereksillä katajilla siihen saathin oikhein kesäillan raikas tuoksu. Joka hinkalhon laitethin oikhein hyvät heinämaträssit, päänpuolhen vielä tukko haijuheiniä. Tietenki täkki ja höyhenpolsteri kuuluit asihjan. Ja mikä parasta, joka hinkalhon tehthiin parhaan tapin takkaa valmistetut sijeharso rankiset.

Siittä tuli semmonen kesähotelli, viihtyvyisyyven puolesta, ette tuskin semmosia ennään onkhan. Kyllä siinä vuosien mithan oli monenlaista yöpyjää. Etenki pahimpana räkkäaikana. Oli isojaki herroja, mutta moni jätkäpoika ja syrjäkyläläinen sait siinä kävelymatkainsa jälkhin luitansa levätä.

Soli vielä muutampien mukavuuksien vuoksi aikaansa eellä oleva hotelli. Jos oikhein vireä vieras oli, se sai vaikka uimassa käyvä lämpimässä veessä. Tämän hotellin porstuvassa nimittäin oli kaivo. Ei mikhän vinttikaivo, soli paljota parempi. Katon lähelä oli pyörä jonka kautta kuljit kettinkit. Kettinkin molemissa päissä oli ämpäri. Ei sillä tarvinu tyhjää vintata. Ku täysinäinen sinkki nousi ylös, niin tyhjä painu alas. Eikö ollukki viishaasti tehty vinttauskone. Kaivola ku vettä ränhiin kaato, se meni omin päinsä ja saattamatta navetassa, antheeksi hotellissa, olevhan 520 litran vetoshen muuripathan. Paan alla ku vähäsen aikaa valkeaa piti, siinä oli sitte se lämminvetinen uima-allas, jossa passas porskutella.

Niinku mie jo äsköin sanoin, vierhaana kävi isojaki herroja. Erikoisesti minule on mielheen jäänny yks’ vieras 1930-luvun puolivälin hujakoilta. Silloin oli jo kulkeminen niin helppoa, ette postiautossa pääsi Rovanniemeltä Hethaan vaijaassa kaheksassatoista tiimassa. Kaulinrannasta, johon silloin jo tookila pääsi, ei menny pitemphän ku kakstoista tiimaa. Tämä kulkemisen nopeus johtu siitä, ette paljo jäi välhin taloja, joissa ei kahvila käyty.

Postiauto tuli Hethaan, tietenki vain kesänaikana, siinä puoliyhentoista ja yhentoista välilä illala. Silloin olit melkein kaikki kylän raavhaat ihmiset ja puolet penskoistaki kokkointunhet autoa oottamhan. Sen ymmärtää, ette postia ootethin, ku kaikki tärkeät asijat piti hoitaa postin kautta. Monesti vielä preivit suljethin lakkasinetillä varmuuven vuoksi. Olihan se telefooniki olemassa, mutta kuuluvaisuus oli kehnon puolheinen. Oli siinä muuki varjopuoli. Silloin ei keskuksenhoitajat tarvinhet sisäministeriltä luppaa hakea, jos halusit joittenki mielipitheitten vaihtoa kuunnella. Jos oikhein tärkeän asian sattu kuulemhan, vaiva sitä oli yksin tietona pittää. Sen hääty muistella parhaale ystävälle, tietäen ettei tämä sitä eelleen kerro. Mutta oli tällä naapurillaki semmonen kaveri, joka osas tietonsa salassa pittää. Mutta jostaki käsittämättömästä syystä jo toisen päivän iltana kaikki kylän vaimot sen tiesit, vielä pienen lisän kans. Jos soli ollu tyttären ja pojan välinen puhelu, niin sen verran soli lissäintynny, ette se tyvär oli ruvenu pikkuluita kasvattamhan, onneksi ei sen enempää. Ei kannattanu tievonvälittähän perhään kysyä. Puhelut kuulemma kuuluit läpi ku tolppaa vasten korvan paino.

Mie taas sekosin. Siittä vierhaastahan minun piti muistella. Ku auto illalla tuli, oli siinä myöski vanhempi ja nuorempi mies, jokka menit äitiltä kortteeria kysymhän. Moni siinä meinas, jotta kukhan soli tuo vanhempi mies, ku soli niin tutun näkönen. Äiti vei net tuonne kesähotelhin, vielä kysyen, ette sopivakko het yhtheen hinkalhon, vai pitäskö molemille olla oma pilttuu. Se vanhempi oli sanonu, ette ku siinä heitä paljo isompi Heluna talven pärjää, niin kyllä het tässä muutaman päivän mahtuvat olemhan. Olishan meilä ollu heile oikhein huonekki muuten, mutta soli yks syrjäkylän nuoripari päivälä vihilä käyny ja niile oli annettu talon paras huone noin niinku toishinsa tutustumista varten.

Postin puolela Lempi oli jo lehet jakanu ja oli juuri alkamassa kirjheitten jakhon, ku pappilan rouva hoksas, ette se vanhempi mies oli entinen resitentti Toolperki. Silloin tuli Reetun hotelhin vilskettä. Lempi hääty panna postin kiini, rakkauskirjhet jäit jakamatta. Samoin jäit muukki, jokka tosihjaan ei niin tärkeät olhekhan. Tämä muuten oli ensimäinen kerta vishiin viithen vuothen, ku Hetan posti ei ollu auki kahtakymmentäneljää tiimaa vuorokauvessa. Kiinipanhon oli hyvvää syytäki, sillä Lempin piti lähteä silitystukila lakanoita polkemhan. Nuoripari häävythin häätää talon parhasta huonhesta lathon nukkumhan. Siinä mennessä se vastaleivottu vaimo mukisi, jotta tämäkhän son sitä ikusta onnea, jota net päivälä kuorossa toivotit, ku ensimäisenä yönnä jo lathon ajethan. Mutta mikäpä heilä sielä hätänä oli. Sääskitten suojana oli purjekankhainen rankinen ja alustanna Heikin-Oulan isonsuivakan talja kaksmetrisen heinäläjän päällä.

Sitte alko siinä nuorenparin jättämässä huonhessa melkonen vilske ja vipinä. Talon parhaat matot panthin laattijalle. Äiti haki aitanvintistä net vihreät silkkitäkit, joita se ei ollu aikonu ottaa käythön ennenku maaherra talhon tullee. Mutta nyt ei auttanu maaherraan oottaa, ku sattu vielä arvokhaampi kiho talhon tulemhan.

Lempi oli parhaat petsilakanat polkenu niin sileäksi, ettei niistä suoria saumoja lukhunottamatta pienentäkhän muuta ryppyä löytynny. Valkonen ransutettu silkkituuki pöyvälä oli niin puhas ja sileä ku oli vasta pakasta veetty. Pietarinkukkia, niittyleinikkiä ja päivänkakkaroita oli tuotu monta sylilistä ja laitettu vishiin viithentoista vaashin. Vaasia oli joka paikassa, missä net vain pystössä pysyit. Siinä ku hotellin henkilökunta katto aikhaansaannostaan, hoksas jo naaman ilmheistä, ette tyytyväiset olit. Yks puki ihhailunsa sanomalla, ette kyllä itte piispaki olis hämmästyksestä vähäsen aikaa sanattomana, jos pappilan peräkamari olis näin upeasti laitettu silloin, ku hän seurakunnan vierhaana käypii.

Nyt, ku kaikki olit kunnossa, lähti johtaja kesähotelhin ilmottamhan, ette herroile olis huone tuola päärakenuksessa. Mutta resitentti sieltä rankisen sisältä vastas, ette het on täälä ensi yön. Saattas sitä muuten muuttaakki, mutta tuo poika kerkis jo nukkua.

Tämä hyvä huone jäi siis ensi yöksi tyhjäksi. Ei sinne ees lavosta sitä nuortaparia käsketty jatkamhan keskenjäännyttä tutustelua. Mutta jälkhiinpäin kyllä näky, ette olit net toistensa väärtiksi pääshet.

 

 

Majatalon mäki ennen Lapin sotaa