Pöyrisjärven erämaa-alueella |
Tiina lukemassa Äijinsä kirjoittamaa matkakertomusta tarinan tapahtumapaikan läheisyydessä |
KUN HYYSIKKÄ PALAA
ELIKKÄ
MATKAKERTOMUS
Präntätty
Rahapulan painossa
vuotena 1971
LUKIJALLE
Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu siinä
mielessä, että se käännettäisiin kaikille maailman kielille.
Onhan kertoja vain tavallinen kansanmies, jonka koulusivistys
rajoittuu kolmeen luokkaan (= 4 viikkoa luokka) rippikoulua,
niistäkin ehdoilla selvitessä. Kieli ei ole ns. kirjakieltä, vaan
se on kotoisen murteen kovasti sävyttämää. Ei myöskään sillä,
että siitä muovailtaisiin musiikillinen, runomittaan laitettu
tekelmys, jota oopperan nimellä esitettäisiin viimeisen muodin
mukaisiin hepeneisiin pukeutuneelle yleisölle. Niille, jotka
esityksestä eivät ymmärrä tämän taivaallista, istuvat ja
taputtavat käsiään vain sen vuoksi, että kaikki sivistyneet
ihmiset muka nauttivat tästä höpötyksestä. Kärsivät vain
näyttääkseen kärsimyksellään, kestävällä takapuolella ja
pääsylipun hinnalla, että kuulun minäkin hienoihin ihmisiin. Ei
näille. Pikemminkin tuleville sukupolville Suomenmaassa,
kannustuksena terveeseen, raittiiseen retkeilyyn luonnossa, tässä
suloisessa synnyinmaassa, jolle ei vertaa ole koko maailmassa.
Luokaan se kuvan kotimaasta sellaisena, että Välimeren rannikot
ahtaine uimarantoineen, vieraalle menneitten valuuttojen ja monien
muiden haittatekijöiden (mm. tippari) kanssa eivät kerta kaikkiaan
vastaa kotoista lomanviettoa.
Tämä on koruton kertomus siitä,
miten kulttuurin pilaamasta yhteiskunnasta, vielä niin myöhään
kuin 1970, neljä uskaliasta miestä luontoa uhmaten lähti
reissulle, joka monen mielestä olisi ollut sula mahdottomuus.
Jalkaisin he taivalsivat Euroopan kuumimmalla seudulla ylitse suurten
tunturien, loppumattomien hyllyvien soitten ja tiheitten ryteköitten
ennalta asettamaansa määränpäähän. Vieläpä niin reippaasti,
että monen sadan kilometrin taival taittui 48 minuuttia suunniteltua
nopeammin.
Hetassa 28/1 1971
Tekijä
I, II, III, IV, V, VI ja VII luku
Lienee kiistämätön tosiasia, että
piisissä verkalleen palava nuotio vapauttaa ihmisen maallisista,
niin menneistä kuin myös nykyisistä huolista ja luo uusia ideoita.
Piisi kuin piisi, olipa se lomamökin tai saunakammarin, teho on
sama. Tämän kokivat kerran kaksi kaverusta. Se tapahtui parhaana
kaamosaikana kaukana Lapissa. Reippain mielin, peskeihin pukeutuneena
he keskiyöllä lähtivät toisen kotoa toisen lomamökille.
Suunnitelma oli alun perin vikaan tehty tämän ympäristön
olosuhteet huomioiden. Matkanteon piti tapahtua moottorikelkalla,
vielä niin komiasti, että kuskikin oli mukana. Matkalle lähdettiin
toisen kaveruksista toivottaessa vaimolleen hyvää yötä. Herrat
kyytittävät istuivat kelkan perässä olevaan rekeen, jota
porontaljat kaunistivat. Kuski rupesi vetonarusta käynnistämään
moottoria. Nykäisy, puh sanoi moottori, toinen, kolmas j.n.e.
kymmeniä nykäisyjä, aina sama vastaus moottorista. Kuski väsyi,
pyysi apua. Kellä näytti, että tunti on jo matkustettu. Kotoaan
vasta seuraan liittynyt ”matkustaja” rupesi vetämään. Veti ja
veti. Naurua tuli ja tuli. Veteli kävellessään pihan yli
navetanporstuaan ja talliin saakka. Tallissa ei ollut kahta ovea,
joten seinä tuli vastaan. Totesi, pitemmälle ei voi vetää, seinä
vastas. Kyllä inssit on viisaita. Ovat laskeneet, että kun tämä
kelkka tekee määrätyt reissunsa, siitä tulee köysitehdas ja nyt
se on sitä. Mikä nyt eteen, riekkomiehet? Jos ette olisi käyttäneet
”käynnistyksessä” omaa polttoainetta, voisitte hiihtää. Ei
poijaat hiihtäminen peski päällä pimeässä käy, rauhoittukaa.
Akka tieltänsä palajaa, mies ei pahanenkaan. Niinpä sovittiin, kun
liiterissä lisäksi on hyvä polttopuupaikka, mennään
saunakamariin viettämään erä-elämää. Sanottu ja tehty. Puita
käsivarrelle, reput selkään ja kiireen vilkkaa saunakamariin.
Tulenteko ei tuottanut vaikeuksia. Mutta voipa polo, mistä vettä
kahvipannuun? Keittiöstä sitä saisi, mutta ei passaa, akka herää.
Saavien pohjilla oli jäätä ja totta hemmetissä se sulattuaan on
vettä. Sitä se olikin. Kahvi keitettiin ja sen kanssa nautittiin
retkieväitä. Tottakai eräretkellä laitetaan poronkäristystä.
Tuumasta toimeen ja niin tehtiin käristys. Myöskin sen kanssa
nautittiin retkieväitä. Retkieväät ja retket, sopivat mainiosti
yhteen. Näitten ansiosta rupesi syntymään ideoita joissa eivät
moottorit ja tekniikka johda lomamökiltä saunakamariin.
Saunakamarissa, hiipuvan hiilloksen valossa suunniteltiin retki josta
alun perin aijoin kertoa ja kertomus alkaa tästä.
Parasta lienee aluksi esitellä nämä
pelkäämättömät urhot ikäjärjestyksessä vanhimmasta
nuorimpaan. Ensimmäinen luku nimen perässä on lähtöpaino
kiloissa, suluissa oleva osoittaa tulopainoa ja viimeiset numerot
”painokatoa”
Kalle, 82,2 (79,0) 3,2
Ilkka, 86,5 (82,5) 4,0
Matti, 82,3 (79,5) 2,8
Pentti, 81,7 (79,3) 2,4
Lisäksi mukana oli Risku-niminen koira
ilman punnitusta, sekä kertoja, jonka paino ei muuttunut, eikä hän
edes näyttäytynyt matkan aikana. Paitsi kerran, kun tunsi olevansa
yksi mukanaolevista. Urhojen luonnekuvauksiin ei ole aihetta ryhtyä,
ainakin alussa kaikki olivat kuin synnynnäisiä hämäläisiä, ei
liikoja puhuttu, jos toinen sanoi: mitä, vastas toinen: joo.
Saunakamarissa tehtyn suunnitelman
mukaan lähdettiin matkalle 23/6 –70 varhain aamulla. Olisi voitu
lähteä varemminkin, mutta Kallen piti vielä täyttää 4 lomaketta
verotoimistolle, toiset odottivat. Kun hän oli valmis, huomasi
Ilkka, että hänen pitää vielä laittaa ja postittaa 30-40
raporttia pitäjäläistensä terveydentilasta eri virastoille.
Toiset odottivat. Kaikesta huolimatta lähdimme Hetasta aamulla n.
klo 17,00. Alkumatkalle teimme vielä poikkeuksen ”pois moottorit”
suhteen ja menimme autolla Kalmakaltiolle. Sitten reput selkään ja
mars matkaan. Matti yritti heittäytyä puheliaaksi ja kysyi
Pentiltä, painaako reppu? Joo, vastas puhuteltu. Niin painuivat
kaverukset reput selässään Käkkälöjoen rantaan ja kahlasivat
sen yli, joen länsipuolelle. Sattui olemaan aurinkoinen ilma, joten
suunnan määritteleminen ei aiheuttanut pohdintaa. Sanaakaan
sanomatta roikka paineli kohti Kiuaskaitia, lämmintä oli ja hiki
virtasi. Kävelivät tunnin, kävelivät toisen, vielä kohta
kolmannenki ja saavuttivat Kiuaskaitin laen. Siitä avartuivat
näköalat. Edessä näkyi järvi, hyvin kaunis sellainen. Nyt
heittäytyi Pentti puheliaaksi, kysyi, onkohan tuossa järvessä
kalaa? Joo, vastasi Kalle paikallisena asiantuntijana. Taas käveltiin
ja hiki virtasi. Tultiinpa vihdoin järvenrantaan. Eipä siinä vielä
puhuttu, mutta luultavasti toistensa ilmeistä jokainen tajusi, että
tässä on ensimmäinen asentopaikka. Ykskantaan kaivoivat miehet
repuistaan onkivehkeensä ja saapastivat rantaan, Ilkalla
onkivälineitten lisäksi pahkakuppi vyöllään. kala ei sattunut
olemaan syöntituulella. Sanotaan, että niin kalanen, jotta vesikin
kalalle maistuu. Tätäköhän lienee Ilkka tutkinut, irroitti
kuppinsa ja maistoi vettä. Totesi, hyvä vesi eikä maistu kalalle,
samalla maistattaen vettä toisillekkin. Vesi oli todella hyvää, se
sai miehet muuttumaan melkein puheliaiksi. Nuotiota tehtäessä ei
enää tarvittu katsoa toisten ilmeitä, jokainen loihe lausumaan
omia patenttejaan nuotion teosta ja mainion kahvin keitosta. Kun
kahvit oli juotu ja sinunkaupat tehty, nautittiin mainio kala-ateria
(kahdenlaisia sardiineja) voileivän kera. Jälkiruuaksi jälleen
kahvia ja Ilkan pahkakupista kristallinkirkasta vettä. Syrjästä
seuranneena haluan mainita, että vesi-kahvi-vesi aterian aikana
kello näytti n. 4,00 aamuyöllä. Tämän jälkeen eivät ystävämme
näyttäneet enää ns. kellosta tajuavan mitään, heillä oli vain
pelkkä ”aika” joka riittikin, pimeäntulosta ei pelkoa ollut. Ja
aurinko paistoi niin. Ja juttu luisti niin.
Jopa alkoi minulle, kertojalle, selvitä
sankarien syntyperä. Kolme heistä oli Turun liepeilt, tosin toiselt
puolt jokkee, Kalle vain heinäkenkä lappalainen, jolta tukkakin oli
kulunut korkeimmalta kohdalta ihan tyystin. Tästäköhän sai Ilkka
aiheen eräänä aurinkoisena aikana kutsua häntä peilipojaksi.
Vaimo oli nimittäin siltä lähtiessä puleeranut päälaen
dicco-lakalla mahdollista helikopterietsintää varten. Kalju loisti
niin. He juttelivat niin.
Olipa heinäkenkä varannut mukaan
rankisen, joka on teltan isoisä, se odotti valmiina
tutkimusmatkailijoita, jotka pikkuhiljaa vetäytyivät sen suojaan.
Toiset toki vetivät kumisaappaat pois jalastaan, paitsi Pentti, joka
katsoi parhaaksi pitää saappaat jalassa mahdollisten kala-unien
varalta, etteivät sukat kastu.
Jopa olisi kertojakin joutanut levolle,
mutta rankisesta kuuluva kuorsaus oli niin tahtikasta, ettei
malttanut. Kun Ilkka veti sisään, samanaikaisesti Matti puhalsi
ulos. Tahti oli ilman nuotteja, thuu thuu thukkipuu, thuu thuu
thukkipuu. Pentti ja Kalle kaiketi nukkuivat kyljellään, koska
heidän hengityksensä oli lievästi sanoen kuin sairaan kananpojan
aivastus.
Tajuamatta sitä, miten kaunis luonto
heitä ympäröi, sankarimme vain nukkuivat. No, tulihan sekin aika
jolloin uni loppuu ainakin toisilta. Olikohan Matti joka hihkaisi,
pojat ylös ettei rankinen sisältä kastu. Avasi rankisen reunan ja
sääsket pitivät huolen herätyksestä. Tyytyväisen näköisiä
naamoja ilmestyi aurinkoiselle rinteelle syttyvän nuotion viereen,
haistellen Ilkan pahkakuppia vuoron perään.
Tämän jälkeen ei tapahtunut mitään
kerrottavaa, ennen kuin porukalla olivat jälleen reput selässä ja
he tähysivät parasta kulkureittiä päämääränsä
saavuttamiseksi. Jotta vältyttäisiin pahimmilta suoseuduilta, on
poikettava vähäksi aikaa 90º kulmassa tavoitteesta. Sanottu ja
tehty. Jälleen vähin äänin lähdettiin taivaltamaan kohti
Kultavaaraa. Kuljettava reitti oli korkealla, lähes tunturiin
verrattavissa. Siellä oli monenmoisia lintuja ja paljon sopuleita.
Risku jolla ennestään ei ollut ns. sukunimeä, sai sen sopulien
ansiosta. Aina kun Riskun huomio kiintyy johonkin lintuun tai
sopuliin, koetti Ilkka rauhallisesti selittää, Risku, et saa mennä.
Tällainen rauhallinen kielto menetti vähitellen tehonsa, viettelys
oli liian suuri. Silloin Ilkan äänensävy muuttui, tuli vihaisesti,
Risku perkele! Ja Risku totteli. Oli tämän jälkeen ainoa jota
puhuteltiin sukunimellä. Ja sen se kuulikin usein.
Seurue käveli, aurinko paistoi ja hiki
virtasi. Yks kaks oli edessämme pieni lampi kuivalla kankaalla.
Jopahan oli jokaisella jano ja päätimme juoda (vettä) ja levätä.
Reput pois selästä ja lepo. paikka oli niin kaunis, ettei sitä voi
sanoin kuvata. Totesimme olevamme ”viheriäisessä laaksossa”
jossa pienen lammen ympärillä kasvoi moninaisimpia pensaita,
pajuja, pihlajia, koivuja, tuomia, leppiä, kuusia, katajia ja ties
mitä muuta. Ruoho pensaiden alla oli silmiähipovaa, satumaisen
vihreää. Jos rupeaisin tätä ihanuutta lähemmin kuvailemaan,
olisi se ennenkirjoitetun jäljentämistä. Se on kuvattu I Mooseksen
kirjassa Paratiisin nimellä. Hyväntiedon puu oli tosin vasta
lehteen puhkeamassa. Tämän ihanuuden keskeltä kuului kosken
kohinaa. Uteliaisuus heräsi, otamme kohinasta selkoa. Kierto lammen
ympäri ja päistikkaa kosken reunalle. Siinä se oli. Mikä näky.
vihreän koivupensaan alta virtasi kristallinkirkasta 0º vettä,
jota joimme. Tämä paikka oli pyhä. Se on Seita, lappalaisten
uhripaikka. Sen todistivat ne lukemattomat porojen luurangot,
valtahirvaitten sarvet ja puiset ristit, joita paikalla oli.
Heräsi turkulaisissa matkamuistojen
keräilyvimma. Tuon komean sarven vien kotiin, maksoi mitä maksoi,
sanoi Pentti. Hän kumartui ottamaan lähteessä olevaa sarvea.
Samalla hetkellä, kun käsi tavoitti sarven, tuntui sormissa kummaa
pistelyä joka herpaannutti otteen. Valtava tuulenpuuska sai Kallen
tajuamaan, että nyt pojat lähtekää, kun ette osaa ihmisiksi olla.
Kävelimme reppujen luokse toiselle puolelle lampea, johon maahiaiset
olivat sillä aikaa pystyttäneet laavupuut. Nämä kaiketi tuhomme
takia, mutta emme menneet ansaan, puiden väliin. Selviytyimme
saamaan reput selkään ja jatkoimme matkaa. Eipä tarvinnut pitkään
vaeltaa, ennen kuin oli toinen maahiaisten asettama ansa tiellämme.
Se oli mitä ihanin uintipaikka helteessä retkeileville
reppumiehille. Kaunein lampi koko maailmassa, kirkkaine vesineen ja
leveine hiekkarantoineen. Muodoltaan se oli soikea ympyrä, sotkan
munan muotoinen. Rantahiekka joka kohdalta samanlevyinen. Pitkän
pohdinnan jälkeen päätettiin, ettei uida, koska hiekassa oli
hirvittävän suuria jälkiä. Tämä oli oikea ratkaisu, lampi oli
todella maahiaisten asettama ansa. Varmuus tästä saatiin vasta
myöhemmin, kun lammen rannalla otettu valokuva kehitettynä nähtiin.
Kuvassa olisi pitänyt olla kolme miestä ja Risku Perkele, mutta
siinä olikin vain kolme tulenlieskaa, joiden muodostama savu
muodosti paholaisen kuvan lieskojen yläpuolelle. vahinko vain, että
tämä kuva filmeineen katosi tuntemattomalla tavalla. Porukka oli
selvinnyt tähänastisista koettelemuksistaan ja matka jatkui.
Aurinko paistoi ja hiki virtasi.
Seuraava etappi, Aiterjoen rannalla
oleva tievannyppylä saavutettiin. Kuin sopimuksesta putosivat reput
poikien selästä ja mitäpä muuta kuin kalastamaan. Kalle löysi
repustaan yhden verkon, oli kaiketi varannut sen varmuuden vuoksi.
Samoin sieltä löytyi kerä tukevaa nylon lankaa. Miten verkko
saadaan veteen, kun venettä ei ole. Kyllä hätä keinot keksii.
Narun rengas Pentin kaulaan ja uippas poika yli leveän poukaman.
Vedä verkko sitten narulla joen poikki. Pentti teki työtä
käskettyä, ui, ui, oli juuri pääsemässä toiselle rannalle kun
narukerä sotkeentui ja pojan piti vetää takaisin lähtöpaikkaan.
Saattoipa tämä narun sekaantuminen olla Ilkan syytä, olikohan
poikavuosilta jäänyt jotain hampaankoloon, mutta eihän se tähän
kuulu. Seuraava yritys kuitenkin onnistui ja verkko oli vedessä.
Alkoi kilpa onginta, kalaakin tuli
aivan tarpeeksi, vähän ylikin. Kallen kalansaalis tosin jäi
pieneksi. Taikauskoisena miehenä, saatuaan ankeriaan onkeensa, joita
täällä ei koskaan ole tavattu, luuli olevansa viimeistä kertaa
kalastamassa. Kokosi onkivehkeensä kasaan, kuunteli valtimoaan ja
kumarassa kuin Luspan-Leevi käveli reppujen luo. Silmälasitkin
siinä hätäkässä katosivat. Kaiveli toisten reppuja ja löysikin
ensimmäisestä pullollisen ruskeaa nestettä. Ei nähnyt etikettiä,
tietäen sen silti varmaan olevan lääkettä, otti pari pitkää
huikkaa ja lääkettä se olikin. Tästä piristyneenä hän jopa
pystyi tekemään nuotion ja keittämään kahvin. Juuri kun kahvi
oli valmis, saapuivat toisetkin asennolle kaloineen. Kallen suureksi
iloksi kumartui Matti maahan sanoen, paneppas Kalle nuo silmälasisi
taskuun, ettei niitä rikki poljeta. Jopa tunsi äsken niin
masentunut Kallekin olevansa jälleen yksi heistä neljästä. Unohti
ankeriaansa. Rupesi runoilemaan. Vaan pojat, te ette tiedä, miten
kunnon kalakeitto keitetään. Ei siinä teoriat riitä, siinä
kokemusta kaivataan. Kalastellessani Kari-Matin kanssa, Matti kertoi
taidon isoisältänsä saaneen. Ei ole sama missä keität, mitä
keität ja miten. Se on työ tärkeä, tosin ei kaipaa paljon järkeä.
Jos on padassa särki, siinä ei auta järki. Vaikka kuinka
ponnistaa, eipä taida onnistaa. Kun on pata, vettä ja siikaa, sitä
syö helposti liikaa. Tähän kun sopivasti suolaa ripottaa, jaksaapa
keitoksella vipottaa. Ei ole peli narrin, jos keittää muutaman
harrin. Kalalleen se siijalle pärjää, tosin liemen tummemmaks
värjää. Se ei ole taikaa, että keittäissä seuraa tarkoin aikaa.
Poikien saalis oli harria. Kalle
vaikeni. Sanaakaan sanomatta, hän otti kalat ja perkasi ne
jokirannassa. Saapasteli sitten padassa olevine kaloineen asennolle.
Kalapadan hän hellävaroen asetti kepin varaan nuotion yläpuolelle.
Repustaan hän kaivoi toisten suureksi hämmästykseksi
sekuntaattorin. Tuijottaen jatkuvasti kalapataan, kyyhötti hän
nuotion vierellä. Kun ensimmäiset kiehumisporeet ilmestyivät
padassa olevan veden pinnalle, raksahti tarkkuuskello käymään.
Kalakeiton keittäminen on kuulemma niin tarkkaa touhua, että
äänekäs keskustelukin padan lähellä voi jonkin verran pilata
keitosta. ei se niinkään paljon kaloihin vaikuta, mutta liemi
”juoksettuu” venyväksi. Eikä se perätön väite tarvitse olla.
Vaikuttaahan ääni muutakin, voi rikkoa korvista tärykalvon,
kuulemma. Olen itsekin nähnyt, miten ääni saa ihmisen muuttumaan
kasvoiltaan tulipunaiseksi, jos se pääsee kyllin kuuluvana väärässä
seurassa väärästä päästä. Kummakos nyt sitten, jos
keitokseenki. aurinko paistoi ja kalapata kiehui.
Kalamiehet nauttivat suloista lepoa
nuotionsa ympärillä. Kaikeksi onnettomuudeksi he olivat unohtaneet
verkon veteen. Verkon keskikohdalta kuului valtava molskahdus.
Kaikki kaverukset olivat ihmeen nopeasti rannassa, jännityksestä
pakahtumaisillaan. Pentti katsoi velvollisuudekseen toimia ripeästi
verkonheitossa saamansa kokemuksen omaavana. Suottahan tässä nyt
uutta miestä kouluuttamaan noin pienen tehtävän takia. Muistamatta
riisua vaatteitaan, hän hyppäsi veteen ja ui sille kohtaa verkkoa,
missä ison kalan olla piti. Onnistui ja totesi verkossa olevan
suuren taimenen, joka oli kohottanut pyydyksen lähelle veden pintaa.
Syntyi kova taistelu. Pentti sai taimenensa kiedottua lujasti
verkkoon, nukutti uhrinsa vääntämällä siltä niskat nurin, lähti
voitokkaana uimaan kohti rantaa. Verkon heitossa sattunut kommellus
toistui lähes samanlaisena. Surukseen hän huomasi, että oli
takertunut saapasvarsissa olevista soljista verkkoon ja niin
tiukasti, ettei saappaitten riisuminen vedessä onnistunut. Verkkoon
lisääntynyt paino sattuman ansiosta helpoitti Pentin epätoivoiselta
näyttävää tilaa. Se paju, jossa verkon siula oli vastarannalla,
irtosi maasta ja niin pääsivät rannallaolijat aloittamaan
pelastustyönsä. Verkalleen verkkoa vetäen saivat saaliin rantaan.
Yhdestä verkosta saatuna lienee se kilomääräisesti pitäjän
toiseksi paras, peräti 88kg. Jos ette usko, laskekaa. Pentti
81,5kg., taimen 1,5 kg. ja 2 kpl. haukia à 2,5 kg. Paras
verkkokohtainen saalis tähän asti on Leppä-Kallella, hän sai
helikopterin. Taimen ja Pentti otettiin talteen. Hauet, jotka saatiin
irroitettua täysin terveinä, pantiin takaisin jokeen toivotuksin,
näkemiin ensikesänä. Yks paha sana tunkeutui Kallen huulien
välistä ja läksi hän harppomaan nuotiota kohden. Juoksutyylistä
näytti siltä, niin kuin tärpättipullo olisi särkynyt
housuntaskuun. Sitä se ei kuitenkaan ollut, hän vain muisti
kalakeiton. Tosin hieman liian myöhään, tarkkuuskello näytti
kahden minuutin ylikypsymistä. Sekä kalat että liemi tulivat
kuitenkin syötyä. Etenkin Ilkan herkkua se liemi oli. Ei liemi
ollut juoksettunutkaan, eihän sen kuullen lausuttu edes Riskun
sukunimeä.
Taimen laitettiin tuohen sisään
kaikkien taiteen sääntöjen mukaan suolakalaksi, seuraavassa
pysähdyspaikassa nautittavaksi. Pentille ojennettiin, tunnustuksena
urheasta suorituksesta, koivukänsä kunniamerkki pihlajanlehden
kera.
Nyt oli aika kasata kamppeet reppuihin
ja jälleen matkalle. Noustuaan vähänmatkaa Kultavaaran laitaa
ylöspäin, missä näköalat jälleen avartuivat, pysähtyivät
retkeläisemme ihailemaan maisemia. Näkemisen arvoisia ne olivatkin.
Kymmeniä kauniita järviä, monissa laajoja rantahietikoita,
kaikissa peilityyni pinta johon rantamaisemat kuvastuivat. Paljon
vaaroja, tuntureita ja hiekkaharjuja, näitten välissä vihreitä
laaksoja. Laaksojen pohjalla mutkaisia puroja poukamineen eli
kala-altaineen. Näissä altaissa on tammukan pojan lysti olla,
rantapajukot suojaavat niitä joutilailta tunkeilijoilta, joitten
madon sisään on koukku kätkettynä. Onnea vaan punakalan penskat,
joskus taas tavataan.
Katseltavaa olisi ollut, muttei auta
jumalauta, jälleen matkaan reppumiehet. Niin poijat lähtivät ja
nyt alkoi 25 km. pituinen verryttelytaival tulevaa pikamatkaa varten.
Tämä verryttelytaival tehtiin yhtämittaisena +33º lämpötilassa,
jota selkeältä taivaalta paistava aurinko tuki, luoden lisää
lämpöä ja viihtyisyyttä.
Voisi olettaa, että näin monen miehen
porukassa on ”yhtä monta mieltä kuin miestäkin”. Se kertojaa
eniten miellytti, ettei näin ollut. Miehet olivat varsin sopuisia,
päätökset suunnasta ja vauhdista olivat ennen ohjelmoituja, ei
kiistelty. Kaikki tapahtui kuin itsestään ja jälestäpäin
arvosteltuna parhaalla mahdollisella tavalla. Käveltiin, aurinko
paistoi ja hiki virtasi, mutta matka taittui ja kaikki olivat ihmeen
tyytyväisiä.
Saavuttiin erään mäen päälle,
johon oli muovaillut mukavan ”korttipöydän”. iso tasapäällinen
kivi, jonka ympärillä 5 istuimeksi sopivaa pienempää kiveä.
”Tupakkatauko” kuului ihmisen ääni lintujen visertelyn
joukosta. Reput putosivat selästä ja kaverukset istuivat ilman eri
kehoitusta korttipöydän ympärille. Silloin rupesi Ilkka oikein
esitelmätyyliin haukkumaan ystäväämme Oy. Alko Ab:tä ja
yhteiskuntaa. Kun ne Pimeyden Pääruhtinaan palvelijat ovat ottaneet
iskulauseeksi ”Siirry miedompiin”. Ei siinä ole paljon ajateltu.
Kanna nyt tänne totivettä, kun rankinen ja eväät painavat enemmän
kuin tarpeeksi. Voi pyhä yksinkertaisuus. Olisivat laittaneet joka
neljännen tievan laelle olut-automaatin, josta saisi markalla
lasillisen kylmää olutta. Siinä olisi järkeä. Lisäksi se olisi
oikeaa takamaa, ei kun kehitysaluepolitiikkaa. Olosuhteitten pakosta
kaiketi on otettava pieni ryyppy. Mietoutta en takaa, mutta kuitennii
.... Pentti, joka todennälöisesti oli lukenut muutakin kuin
aijanseipäitä, laski prosentteja Matin huuliparrasta. Kävellessä
sen leveys oli 3 sm., puhuessa n. 2 sm., mutta maistettuaan Ilkan
pullosta se kutistui 2,5 sm:n viiruksi nenän ja tummanpunaisten
huulien väliin. Tämä taitaakin olla sitä kuuluisaa 120 %
venäläistä punaleimaa, hän totesi.
Turhaan ei ollut aikaa käytettävä,
sen jokainen tajusi. Ohjelmassa oli tiukka verryttelytaival.
Esitelmään, tupakointiin ja ryyppyihin käytettiin aikaa vajaat
kaksi minuuttia. Jälleen matkaan ja entistä reippaammalla tahdilla,
olihan tahtia kiristettävä niinpaljon, että saadaan ”hukkaan
mennyt” pariminuuttinen takaisin.
Niin pitkä ei matkamme koskaan lie,
ettei sen loppukin koittais. Ei se nyt sentään loppua tarvitse
merkitä enemmälti kuin tämän taksvärkin osalta. Tultiimpa siihen
kohtaan, jonka edellisessä pysähdyspaikassa oli määränpääksi
asetettu.
Olipa totisesti ihana paikka tämäkin.
Ei tätäkään sanoin kertoa voi. Ei voi, ei voi. Mikäli joku
uskaltaisi tätä kauneutta ruveta suomenkielen sanavarastolla omasta
mielestään täydellisenä kuvaamaan, olisi se Luojan töiden
törkeää vääristelyä. niin kaunista se oli. Koetan kertoa pieniä
yksityiskohtia asentopaikastamme. Nuotiopaikka kahden puron
muodostamassa niemessä, apsoluuttisen tasaisella hiekkakankaalla,
kasvullisuutena valkoinen jäkälä ja siellä täällä pieni
koivupensas. Itäpuolella, n. 200 m:n syvän rotkon pohjalla virtaava
Tshermakkajoki, jonka taustana kalliopintainen Pahtavaara. Etelässä
kaunis, jyrkkien kallioseinämien kahdenpuolen rajaama joki-uoma
kiiltävine poukamineen. Pohjoisella puolella tasaista tunturia,
jonka katkaisee pienoinen kuru, siellä täällä maanpinnalle
pistäytyvine puron virtauksineen. Lännessä, 10 m:n päässä
asentopaikasta e.m. puro. Purossa kristallinkirkas vesi. Olisikohan
Aikojen Herra laittanut sen vain poruukkaamme varten, vai liekö
sillä ollut muutakin tarkoitusta, tällä iki-ihanalla
uima-altaalla. Se oli kymmenisen metriä pitkä, 2-3 m. leveä,
puhtaan hiekan pohjustama n. 50 sm. syvä allas. Ihana pesupaikka.
Siitä sai myös taatusti puhdasta toti- ja kahvivettä. Molempiin
sitä myös käytettiin.
Nuotion saanti oli varsin vaivaton.
Pieniä kuivuneita koivuja oli tarpeeksi. Miehet olivat väsyneitä,
samoin Risku Perkele. Keitetty kahvi sai kaverimme kohtalaisen
virkeiksi. Repusta kaivettiin ennenkerrottu taimen. Olipa se
totisesti näkemisen arvoinen, mutta miestemme ilmeistä päätellen
maultaan moitteeton. Liekö ollut maailman parhainta kalapasteijaa.
Se oli, poiketen tavallisten pasteijoiten tinatölkistä, pakattu
taimenen nahkaan, siltikin lusikalla syötävää. Lämmin ilma,
paahtavan auringon myötävaikutuksella oli saanut taimenen
muuttumaan punaiseksi lohipasteijaksi.
Istuttiin ja juteltiin. Paahtava
aurinko ja muutenkin lämmin ilma olivat halvaannuttaneet sääsket,
niistä ei pahemmin haittaa ollut. Yksi sääski sentään lenteli,
se oli Kallelle tuttu viimekesästä, se oli sokea, eikä pahemmin
häirinnyt. Olisipa totisesti ollut mainio tilaisuus viettää
yhteinen mukava juttutuokio, ellei Pentin katse olisi sattunut
suuntautumaan kohti etelää. Alhaalla näkyvät kirkkaat poukamat
saivat hänen kalamiesvaistonsa heräämään. saipa vielä Ilkankin
niin hulluksi, että laskeutui hänen kanssaan ihanalta kankaalta
ryteikköiseen jokilaaksoon. Kaiken hulluuden lisäksi he ottivat
onkivehkeensä mukaan. Niin kuin pajukossa rämpiminen ei olisi
kyllin työlästä ilman sekaantuvaa siimaa.
Matti ja Kalle jäivät asennolle ilman
vaatteita, nauttien auringosta, jota valkoiselle miehelle ei liikaa
tarjota. Välillä he pistäytyivät polskuttelemaan iki-ihanaan
uima-altaaseensa.
Eihän suomalainen osaa aivan
toimettomana olla. Matin siirrellessä reppuja auringonvarjoon
pensaan taka, kiinnittyi hänen huomionsa Pentin repun painoon kokoon
verrattuna. Turhan raskas noin pieneksi. Uteliaisuus heräsi. Reppu
avattiin. Voi pojat, Pentti parka. Suotta rasittaa itseään. Kantaa
vettä yli 60 % aineeseen verrattuna. Hänen repustaan nimittäin
löytyi 3 kpl. pulloja sinetöityin korkein ja kyljessä luki:
JALOVIINAA +++. Matissa heräsi voimakas tunne, pohjautuen
lähimmäisenrakkauteen. autetaan mistä mäessä, korkea on tuo
vaara menoreitillämme. Päästetään Pentti tuon kamalan painon
alta. Niin, tuumi Kalle, tuolla rotkon laidassa on hyvä kivi, käy
ne murskaamassa siellä. Kivi oli liian kaukana, Matin vireys ei
sinne yltänyt. Esitti Kallelle, ettei se murskaaminen välttämätön
ole, keveneväthän ne puolella kilolla kappale kun tyhjenevät.
Jottei tyhjentäminen saastuttaisi luontoa, päättivät ha juoda ne.
Silloinhan niitten vaikutus ei turmele kasvillisuutta, pikemminkin
päinvastoin. Tuumasta toimeen. Pullo n:o 1 avattiin, kuppiin
kaadettiin ja varovasti maistettiin. Ei hullumpaa, kun janotti ja
korvissa kaikui iskulause, ”Siirtykää miedompiin”. Tätä
noudattaen Kalle haki pannullisen vettä altaan yläreunalta ja taas
maistettiin, tosin miedompaa. Ei siinä kauvan aikaa kulunut, kun
kaverusten kielijänteet olivat kadonneet ja juttu luisti kuin
vuolain virta alapuolella olevassa purossa. Jopa rupesi Kalle
kehumaan Penttiä. On se vain eri poika, kun on kantanut 0,97 litraa
vettä tälle korkeudelle. Niin kuin ei yhtä hyvää vettä täältä
saisi. Suomen ennätys se on, oikea sisunnäyte. Vielä kolmessa
pullossa. Kykyllä Pe entti o on ke-kelpo kahaveri. Jo va vain she
saa aapii tu ulla totoistiki. niin paljon pojat puhuivat, vaikka
kaksin olivat, että jos sen pitäisi kirjaintarkasti paperille
panna, ei Haarlan-Rafael kerkeäisi paperia tehhä, eikä sitä
kukaan kirjoittaa jaksaisi. Jätetään tähän.
Jopahan siellä rinteessä näkyivät
Ilkka ja Penttikin tulevan. Molemmilla pitkä varras passelikokoisia
tammukoita kiduksista ripustettuna tuoreeseen pajuun. Poikien
ilmeestä näkyi selvästi, että harmi, mitä suo ja pajut
aiheuttivat, olivat tammukat kaksinkerroin korvanneet. Ilmeistä
puheenollen, olisittepa nähneet niitten nuotioveljesten ilmeet.
Hymykin oli niin leveää, että suupielet yltivät korvien
alapuolelle. Matti nousi seisomaan, nousi, muttei sitä seisomiseksi
voi sanoa, pikemminkin se oli ”hypätä leveyttä” ja aloitti
puheen sekavalla, mutta silti kuuluvalla äänellä: Arvoisat
kansalaiset! Nyt kun olemme kokoontuneet yhteen tänne jylhän
luonnon keskelle, missä lyhytvartisissa kumisaappaissa asuva ihminen
tuntee itsensä niin kovin pieneksi, on minun aluksi kiitettävä
Teitä suuresta luottamuksesta ja niistä voimia vaativista
uhrauksista, mitä olette hyväkseni tehneet. Huomioiden
menosuunnassa näkyvän vastamäen, on tämä herra katsonut
parhaaksi, Kallen esittämä (valehteli, kukaan ei esittänyt.
Tekijän huomautus) ja itsensä kannattamana ja kun muita
kannatettuja esityksiä ei ollut, pois kutsua turhat painot
itsekunkin repuista. Tällä toimenpiteellä olemme saaneet aikaan
suuria helpotuksia, etenkin Pentin osalle. katson, että
luottamukselliset suhteet .... Pitemmälle ei puhuja kerennyt, kun
hyppy vasemmalle oli liian pitkä, johtaen puhujan koivupensaan
viereen vaakasuoraan asentoon. Niin olivat tällä kertaa tämän
kaverin osalta taimenet paistettu. Pentti loi vähän epäilevän
katseen kohti Kallea, tarkasti reppunsa ja totesi edellisen puhujan
olleen oikeassa. Kalle toveruutta tuntien, asettui Matin viereen ja
nukkui heti.
Ainoat ”eloonjääneet”, Ilkka ja
Pentti paistoivat taimenta vartaassa ja keittivät makoisan kahvin.
Niistä kyllikseen nautittuaan asettuivat hekin levolle. Niin
lepäsivät väsyneet matkamiehet. Aurinko paistoi ja lämmintä oli.
Linnut lauloivat toistensa iloksi, näille kavereille ei visertää
tarvinnut. Eivät he sitä kuulleet ja olisivat nukkuneet muutenkin.
Jälleen herätys, kuka sen antoi, ei
tarkalleen selvää saanut. taisivatpa olla herättäjinä jälleen
elinvoimansa saaneet sääsket. Toiset heräsivät virkeinä, toiset
vähemmän virkeinä. kaikki kuitennii heräsivät. Matin ja Kallen
vähin äänin vaihtamista mielipiteistä kuulin sen verran, että
edellisen säätiedoituksen mukaan heidän kohdallaan oli näkyväisyys
ollut paikkapaikoin sumun heikentämä.
Jälleen alkoi reppujen ympärillä
olemaan vilkasta liikettä. Nuotio syttyi, kätkien syleilyynsä 2
mustaa kahvipannua. Kun aamukahvi oli juotu, pesu- y.m. aamutoimet
suoritettu, oli jälleen 4 reipasta miestä valmiina aloittamaan
raittiin retkeilynsä koskemattomassa erämaassa.
Ensin oli ylitettävä vuolaana
virtaava puro, sen jälkeen loiva pitkä nousu tunturiin, kohti
pohjoista ja suuntana Norjan raja. Suoritettu verryttely antoi
lupaavan kunnon tälle pikamarssille. Kuntoa siinä tarvittiinki.
Matkaa tosin kartan mukaan oli vain 38,7 km., mutta muita
odottamattomia esteitä ilmeni matkalla. Sääsket, jotka myöskin
olivat levänneet lämpimän takia, olivat nyt ilman vähän
viilennyttyä entistä virkeämpiä. Niitä oli paljon ja pirteitä
ne olivat. Tämä harvinainen näky, 4 miestä näillä selkosilla,
sai ne kerääntymään yhteen ja ympärillemme. Mikäli niitten
tarkoitus oli viihdyttää vieraitaan, siinä ne erehtyivät.
Seurueemme suorastaan kärsi niistä. Lopulta parvi oli niin tiheä,
että piti kepillä porata reikää parveen, jotta näki edessä
olevia maisemia. Tämä eteensä näkeminen on varsin tärkeä
seikka, kun ei mukana kompassia ole. Siinä helposti kävelee
ympyrää, jos umpimähkään menee. Onnellisesti saavuttiin järven
rantaan, joka pitikin olla reitin varrella. Olipa sen verran taivalta
takana, että kahvit oli ansaittu. Pientä varpua ja sammalta
kerättiin nuotioon, puita suurempia ei ollut. Oltiin tunturissa.
Onnellisesti sujui kahvin keitto, sen juominen oli asia erikseen.
Nälkä ei kellään ollut, jano kaikilla. Kun kaatoi kahvia kuppiin,
oli kuppi tuskin puolillaan kun siinä ja kellui kymmenkunta
pitkäjalkaista sääskeä. Turha niitä oli pois onkia. Kun sai
yhden vedettyä sääristä ylös, oli kaksi tilalla. Ilkka veti
kasvoilleen päättäväisen ilmeen, loihe lausumaan: Olen
suurempiakin lihapaloja kokonaisena niellyt, menköön rakkarit.
Niimpä pojat nauttivat kukin pari kolme kupillista sääskivelliä,
joka oli kahvilla höystetty. Hyvin näytti maistuvan. Ei siinä
vellin nauttimisen jälkeen taukoa pidetty, hetkessä olivat kamppeet
koossa ja miehet jälleen matkalla. Olipa se totisesti menoa. Jo vain
sitä oli mukava sivusta katsoa. Näytti totisesti siltä, että
niistä porukan kahdeksasta kumisaappaasta oli jatkuvasti yhdeksän
ilmassa. Sanaakaan ei virkattu, kaikilla oli täysi työ kävelystä.
Vihdoin ja viimein saavutettiin
määränpää, Suukisautsin latva. Lounaisella taivaalla näkyi
pilviä ja kuului kaukaista ukkosen jyrinää. Olo oli kuitenkin
turvallista, olihan paikalla tupa, jos satamaan alkaa onhan katto
päänpäälle. Ei siinä pitkään mietitty ennen kuin kaikki olivat
pitkällään rankisen alla, petinänsä sammalvuode vihree.
Suottahan tunkkaiseen tupaan menee, kun ulkonakin olla saa. Eihän se
peti hääppönen ollut, Ilkan mielestä se sentään reippaasti
kotiolot vastas. Niin he nukkuivat jälleen, pitkään ja hartaasti.
Pitäähän sitä välillä herätäkin,
muuten ei voi nukkua uudelleen. Niimpä nytkin kävi. Herättyään
huomasivat retkeläiset ilokseen, että ilma on yhtä kaunis kuin
ennenkin. Eikä paikassakaan moittimista ollu. Pienoinen kaunis järvi
juuri vedenjakajalla, josta lähti joki sekä Jäämereen että
Pohjanlahteen. Eikö olisikin ihannepaikka kanoottimiehelle, joka
suunnalle myötävirta. Ootko moista ennen nähnyt. Eipä olisi
Höhlä-Viktorikaan tarvinnut ihmetellä samaa seikkaa, mitä
ihmetteli seisoessaan kivellä Kuivassakoskessa. Näytti sormella
kaverilleen kahta suuntaa, kato ku tuolapäin on vastavirta ja tuola
myötävirta. Kumma homma.
Kahvi keitettiin, se juotiin ja vähän
rupateltiin. Kukaan ei edes puhunut kaloista, vaikka niitä muutaman
kymmenen metrin päässä olevassa järvessä olisi ollut vaikka
kuinka paljon. Katsoipa ”Ylikokki-Ilkka” nyt aikansa tulleen. hän
kaivoi repustaan sen seitsemänlaisia keittopusseja, rupesi
kyselemään kavereittensa makusuuntia. Pidätkö parsasta,
vasikasta, tomaattikeitosta, herkkusienistä vaiko kanasta. Kaikilla
oli vähän eri maku ja keitosta tuli sen mukainen. Siinä oli
”jokaiselle jotakin”. taisipa siinä olla pari parsaa, vissiin
viis vasikkaa, ehkäpä muutakin. Mutta hyvää se silti oli ja
ravitsevaa. Jälkiruuaksi hän tarjosi eräästä pussista
keittämäänsä hetelmäkeittoa. Muuten jälkiruoka hyvää oli,
toisten mielestä tosin turhan paljon rasvaa ja suoloja. Nämä
varjotekijät johtuivat yksinkertaisesti siitä, että kokki sekosi
tyhjentämissään pusseissa. Luki ohjeet väärän pussin kyljestä,
siinä kehoitettiin lisäämään keitokseen vähän voita ja suolaa.
”Vähän” on melko suhteellinen käsite. Suolankäytössä se
kokkimme käsitteen mukaan on: 1l. vettä ja 1 kourallinen suolaa.
Risku Perkele suorastaan protestoi jälkiruokaa. Lätkäytettyään
sitä kielelleen, pyyhki käpälällä kielensä, katsoi surullisen
näköisenä Ilkkaa, pudisti päätään ja paineli sääskisuojansa
alle ruokalevolle.
Jälleen lähdettiin, samalla
päätettiin seurata vähänmatkaa Jäämerelle laskevan joen vartta.
Eipä vaellus pitkäksi muodostunut kun vastassa oli kaunis, tyyni,
korkeitten vaarojen ympäröimä järvi. Järvelle antoi
lisäkauneutta siinä uiskenteleva laulujoutsenparvi. Jokainen
pojista manaili sitä, että se loisto kamerani unohtui kotiin. Jos
se olisi mukana, saispa kauniita kuvia. Mutta eipä hätää. Kameran
unohtumisen ha muistivat lähteissään, ostivat porukalla 9:50 mk:n
kameran ja 2 filmirullaa, oikeaa musta-valkoista. Alkoi ankara
kuvaus. Aina taustana sama järvi joutsenineen, henkilöt ja ilmeet
vain etualalla vaihtuivat.
Järvi oli kalaisen näköinen ja sitä
se olikin. Jatkuvasti oli kymmeniä kaloja hakemassa hyönteisiä
vedenpinnalta. Ilkan ja Pentin kalamiesvaistot heräsivät jälleen
voimakkaina. Eipä ollut miehillä nälkä, eikä kannattanut
ajatella aittoihin keräämistä. Mitä tehdä. He laittoivat
heittovapansa kuntoon ja siimanpäähän vieheen. varmuuden vuoksi
vieheistä poistettiin koukut, oli vain sileää metallia. Pojat
talsivat rannalle ja aloittivat koukuttoman kalastuksensa. Heitot
onnistuivat, joka heitolla tuli kala lähelle rantahietikkoa. Siinä
sen poloisen oli kuitenkin hellitettävä otteensa. Olipa rauduilla
harmistuneen näköinen ilme naamassaan, painuessaan takaisin
syvyyksiin. Arvelivat varmaan, taas meni vitosen vilkku ihan
ilmaiseksi. Matti ja Kalle istuivat reppujensa vierellä, lisäksi
hyvin tyytyväisen näköisinä. Mitä lie juonia punoneet, vai
tosissaanko luontoa ihailivat. Sen verran ja kavereita tunnen, etten
jälkimmäiseen kirjaintarkasti usko.
Saivat kalamiehet narrata rautuja
tarpeekseen, lopettivat narrinpelinsä, palasivat reppujen luo. Alkoi
armoton kävely jälleen, suuntana Kalkujärvi.
Alkumatkasta edellä kävellä
lenkutteli Kalle. Jonkin matkaa talsi suoraan, mutta sitten rupesi
perässä tulevien mielestä kaartamaan liiaksi vasemmalle. Suunta
tarkistettiin muuraismättäistä ja virheelliseksi todettiin. Ka
koranus, tuumi kalle. Minullahan ovat kumisaappaat väärissä
jaloissa, kummakos jos vikaan vetää. Empä heitä vaihtaa viitsi,
kävele sie Ilkka eessä. Ilkka olikin hyvä kellokas. Hänen
reppunsa kuivuneet satulat vinkuivat, narinan helposti eroitti
lintujen äänistä. Häntä oli helppo seurata korvakuulolla.
Seuraava pysähdyspaikka oli
Valkamaoivin laki. Siinä on totisesti näköalapaikka. Kalku- ja
Pöyrisjärvi ynnä kymmeniä pikkujärviä olivat kuin lautasella
edessämme. 50-60 km:n. päässä olevat tunturit olivat tämän
lautasen reunoina. Siinä ihailtiin ja ihmeteltiin. Kalkujärven
rannoilla näkyi muutamia poromiesten laavuja, joista savu kohosi
tyyneen ilmaan. Väittipä Pentti näkevänsä ihmisiäkin, peräti
4kpl. Sitä vain ihmetteli, ettei yksi voi olla lappalaisia, koska
sillä on siniset silmät. Mistä lie saanut yliluonnollisen
näköaistinsa nähdä silmien väri 6-7 km. päähän. Leikkipuheena
sitä toiset pitivät. Tämä väite ”sinisilmäisyydestä”
osoittautui myöhemmin todeksi. Olisi vielä arvannut väittää,
että yhden laavupuun nokassa sääski haukottelee ja hioo kynsiään,
olisi sekin uskottu.
Lähdettävä oli tästäkin ihanasta
paikasta. Eipä siinä tarvinnut kauvankaan saappaita heitellä,
ennen kuin oltiin Kalkujärvellä ja ihmisten ilmoilla.
Alkuasukkaat olivat myöskin kauvempaa
ja huomanneet nämä kummat kulkijat. viiden miehen porukka kymmenen
räyskyttävän koiran kanssa oli kerääntynyt laavukylän laidalle
vieraita vastaan. Nyt palasivat ystävämme aikaan, toisin sanoen
kysyivät, mikähän päivä nyt on ja paljonko kello. Anttoni oli
vilkkain ja vastasi, että lauvantai on ja kello on kymmenen ja yksi
yli minutin yli uheksan. Samalla hän lähti juoksemaan kohti laavua
selittäen, ei mina olla varma onko tema kellu justhinsa suomenaika,
mutta laavussa oleva kello on juuri oikiassa. Niimpä miehemme
laittoivat kellonsa laavukellon aikaan ja se oli just oikia aika.
Onhan kello tärkeä kapine mm. kalojen syöntiaikaa ajatellen.
Alkuasukkaat kertoivat heidän
”asutuskeskuksessa” olevan 16 miestä ja yhden naisen. Samaan
hengenvetoon Anttoni selitti, että voi kauhia kun toissayönä ukko
pani nuot vaarat tärisivät. Se pani niin kauhiasti, etta nukkuman
ei tullu mittän. Jopahan Matin silmä rupesi loistamaan. Varmaan
hänen liikemiesvaistonsa heräsivät. Sen ukon osoitteesta varmaan
etelän ikäneitot maksaisivat kovan hinnan. Ainakin hän rupesi
Anttonilta utelemaan ukon nimeä ja osoitetta. Ei mina osoitetta
tiia, tula se tuli ja tuone meni, sanoi Antton, samalla näyttäen
kädellään lounaasta koilliseen. Saattaa olla jo Sipiriassa, kuka
sen tietaa. Nyt katsoi Kalle olevansa tarpeeseen, tulkkina. Sanoi
Matille, käsititköhän poika väärin. Täällä kun ”ukko panee”
tarkoittaa se sitä, että on ukonilma, ei sen kummempaa. Paljon on
sanoja, jotka tarkoittavat aivan toista meillä kuin teillä. Kun
teilläpäin teurastetaan hieho, se on sama toimitus, kun meillä
tapetaan nuorukainen. muuten nuorukaisen liha on nyt kovassa
hinnassa. Tämän tulkinnan kuultuaan pisti Matti paperin ja kynän
taskuunsa. Hänen naamanilmeensä oli samannäköinen, kuin olettaisi
olevan miehellä, joka on täyttänyt veikkauskupongin täysosumalle,
mutta jättänyt sen viemättä asiamiehelle.
Kun siinä oli vähänaikaa rupateltu,
sonnustautuivat jälleen miehemme matkantekoon. Suuntana Kalkujoen
koski. Äänettöminä, tosin Matin itsekseen mutistessa, keleen
ukko, matka jatkui alas jokivartta tiettyyn tievannokkaan.
Tievannokka saavutettiin ja siihen
perustettiin asentopaikka. Kalkujoki oli kuivana, sen oli helppo
koskesta ylittää, silti siitä helposti kahviveden sai. Kahvi
keitettiin ja nautittiin retkieväitä. Oli keskipäivä, joten ei
ollut kiirettä kalalle. ottipa porukkamme pienet torkut siinä
kosken kohistessa verkalleen. Iltapäivällä rupesivat kumisaappaat
liikahtelemaan rankisessa, vihtoin oli koko roikka jälleen
kahvipannunsa kimpussa. Tämän jälkeen jälleen kalastamaan. Ilkka
ja Pentti onkipelein, Matti ja Kalle verkon kanssa. Verkko heitettiin
joen yli juuri kosken niskalta, toisin sanoen lähes kuiville
kiville. Nämä verkkomiehet tajusivat olevansa lomalla, eivätkä he
mitään työhulluja olleet muutenkaan, joten helpoin ratkaisu on
paras ratkaisu. Tosipuheessa verkko oli heikosti pyyntiin pantu,
kaloille se oli liian korkealla ja linnuille liian matalalla. Mutta
jotta ystävämme eivät odotellessaan ikävystyisi, oli riekko-emo,
tuntien tovereitten luonnonläheisyyden, tuonut piipunkopan kokoiset
poikansa jokirantaan kalamiesten ihailtavaksi. Söpöjä kanoja ne
olivatkin. Eikä niitä ollut sen enempää eikä vähempää, tasan
tusina, tosin yhtä vaila. Emolintu jo rupesi kutsumaan lapsiaan,
nimittäen kaikkia Pekaksi. Matti otti yhden hellästi käteensä,
asetti sen lähelle poskeaan ja esitti itsensä. Kun sinä olet
Pekka, olen minä Matti, kaunis nimi kummallakin, eikö niin. Mutta
menepä nyt kiltisti emosi luo, äiti odottaa tuolla pensaan takana.
Niin jäivät riekonpojat, verkko koettiin ja tyhjäksi todettiin.
Laskivat jo pojat sardiinivarastonsa, heikosti riittävät, mutta kun
ei ui niin ei ui. Olivatpa vähällä jo avata yhden purkin, kun
heidän silmänsä revähtivät aivan pyöreiksi. Sieltä tulivat
onkimiehet, vetäen perässään neljää, lähes itsensäkokoista
harria. Ei ole pulaa kalasta, hihkasi Kalle, ollaan me eri
kalamiehiä. Niinhän se on, että jos ei me saaha, ei kukaan saa.
Jälleen hän pääsi mielityöhönsä, kalankeittoon. Nyt ei keitos
liikaa kiehu, siitä piän tarkan huolen, kehui hän. Eikä se
piloille kiehunutkaan. Oli totisesti maukkaannäköinen kalakeitto,
varmaan se oli muutakin kuin ”näköinen”. En olisi uskonut, että
senkokoisten miesten sisään mahtuu niin paljon kalaa, kun ne
söivät. Vielä päällepäätteeksi mokomat joivat 4 litraa lientä,
saattoi sitä olla viisikin litraa, mutta kaikki meni eikä kunnolla
piisannutkaan. Tulipa mieleeni, että jotta jospa tuommoista ”tauroa”
saisi jostakin helsinkiläisestä ravintolasta noin suurina annoksina
per nokka 50 markan annoshintaan, menekki olisi tarjontaan suurempi
ja hinta kestäis nostaa reilulla kympillä. Asiakkaita riittäis,
joka kerran kävisi, kävisi toistikin ja toisi kavereita mukanaan,
nämä palaisivat taasen toisten kavereitten kans ja pian koko
Helsinki olisi päivällisvieraana. Oli se komea kalakeitto.
Kovin olivat pojat tyytyväisen
näköisiä ruokasavuja vetellessään. Kunnon ateria vaatii
ruokalevon. Jokainen vuorollaan, saatuansa savukkeensa poltetuksi,
tukki päänsä rankiseen. Heti huomasi rankisen muodosta, että
kangas on korkeammalla keskikohdalta kuin ennen. Tavanomaisen
kuorsauksen lisäksi kuului rankisesta muitakin ääniä, mutta
jääkööt ne omaan arvoonsa. Selällään ne poijat nukkuivat ja
levoksi se tuli. Ainakin herättyään olivat virkeän ja ilosen
näköisiä, paitsi Kalle, jonka ilme toisten mielestä olosuhteisiin
nähden oli lähes ”hapan”. Välskärinä Ilkka, tietäen Kallen
iän ja terveyden, rupesi kaveria haastattelemaan, että onkos tämä
reissu sinun voimillesi ollut ylivoimainen ja tuntuuko väsyttävän.
Eeii, vastas Kalle. Minua vain kenkuttaa se näkemäni uni. Ka kerro
kerro se, kehoittivat toiset. Kertoihan Kalle, tosin tavallista
totisempana. Näin unissa, että meillä oli tavallista hemaisevan
näköisempi turistinainen, nimeltä Tolores. Mielestäni pääsimme
yhteisymmärrykseen eräästä hyvin tärkeästä yksityiskohdasta,
kerkesin ja iloita ennakkon tästä. Yht’äkkiä ilmestyi vaimoni
siihen, uljaasti ilmoittaen, että menepä Kalle sie päivälevolle,
kyllä mie myyn näitä poronsarvia. Kyllä minua kenkutti, että
pitikin tulla juuri nyt sarvikauppoihin, pilasi koko homman. Olin
nimittäin juuri saamassa eräistä sarvista 30 markkaa, vaikka
näitten hinnaksi oli lyijykynällä hyvin ohuesti merkitty
kakskymppiä. Oletin, ettei eukko huomaa sitä merkintää peukalolla
sutata, joutuu kympin varmasti takaisin luovuttamaan ja
todellisuudessa nämä sarvet nykyhinnalla olisivat olleet hyvinkin
sen 30 arvoiset.
Lähdettävä oli tästäkin
kortteeripaikasta ja niin myös teimme. Kävelimme halki
Kalkumaraston, korkeahko selänne sekin, jonka länsipään katkaisee
pienehkö Valkamajoki. Ei joki suuren suuri ole, mutta ompahan sr
melkoisen laakson muovaillut tehostamaan omaa ”suuruuttaan”.
Tähän laaksoon oli kerääntynyt arviolta 10.000 poroa
ruokailemaan. Ihailimme maraston länsipäässä tätä porolaumaa.
Laaksossa oli n.s. suojaväri, vihreää, harmaata, ruskeaa ja monta
muuta. Porot kävelivät siellä edestakaisin harmaina liikkuvina
pisteinä. Tästä tuli jollekin kavereistamme mieleen kuvaus
viimeisen sodanajalta asetakeista ja täistä. Mielikuvitus sai
laakson muodostumaan avoimeksi, levitetyksi sotilastakiksi. Levitetyn
takin muotoinen laakso olikin. Hihat muodostuivat vastakkaisista
suoalueista, jotka pistäytyivät laaksosta toinen itään ja toinen
länteen. Takin nappeina oli laakson itäreunalla oleva rivi valtavia
luonnonkiviä. Kun oikein tarkoin katsoi, huomasi laakson
länsipuolella pieniä heteitä rivissä, napinreikiä. Tämän takin
”selässä” kävelevät harmaat porot olivat varmasti maailman
suurin, suuria olivat ne täitkin ja paljon niitä oli.
Käveltyämme kohti jokirantaa,
häipyivät takin ääriviivat hiljalleen ja maasto oli taasen
tavallista ”maisemaa”. Saavuimme jokirantaan, pieni sievä koski
osui kohdallemme jonka alapuolella oli kalaisen näköinen poukama,
rannat olivat avointa tallattua niittyä. Oikein ihanne paikka
virvelimiehille. Joen vesi oli kirkasta, mutta vain hetken. Porot
päättivät ja myöskin päätöksensä pitivät, tehdä meille
pientä pilaa. Parisensataa poroa pinkaisi jokeen juuri meidän
yläpuolella, kaivoivat kaiken pohjaliejun virran mukaan ja laskivat
tuhansia ”rusinoita” veteen. Näin tuhmaa temppua emme olisi
osanneet niiltä odottaa, kaiketipa ne halusivat näyttää
lantalaisille, etteivät näitten alueitten luonnonrikkaudet kuulu
teikäläisille. Huolimatta tästä, tokihan Pentti ja Ilkka
päättivät koettaa kalaonneaan. Porot puolestaan pitivät huolen
kalojen peloittelusta, vielä niin näkyvästi ja tehokkaasti, että
onkimiehet katsoivat touhunsa olevan pelkkää ajanhaaskausta.
Vedenjuominenki jäi pelkäksi haaveeksi, vaikka janotti niin
vietävästi. Allapäin, pahoilla mielin ja kurkku kuivana läksimme
kohti Pöyrisjoen Suomanivaa, josta joen voi ylittää kahlaamalla.
Kävelimme, maisemat muuttuivat
alaviksi, lopulta suoksi. Tavoitimme viimein viimein Pöyrisjoen
kohdalla, jossa Suomajoki siihen yhtyy. Rantatörmä oli korkea ja
kuiva, veden jyrkäksi syövyttämä. Vesi ja vieremät olivat siihen
muovailleet mukavia istuimia selkänojineen. Ilkka istui erääseen
tällaiseen ”lepotuoliin”, totesi kellon olevan tasan 10 ja
sunnuntaiaamun. Nyt on kirkonaika ja tämä poika ei silloin kävele.
Näin hän virkkoi, risti kätensä ja tälläsi kasvoilleen mitä
hartaimman näköisen ilmeen, istuen täysin äänettömänä
paikallaan. Kalle puolestaan pisti pitkäkseen joen suuntaisesti,
reppu päänalusenaan ja pusero kasvoille sääskisuojaksi. Tottumus
on toinen luonto, hän kuulemma aina nukkuu kirkonaikana, nukahti
nytkin. Eikä varmaankaan kuorsauksellaan tälläkertaa häirinnyt
toisia sanankuulijoita.
matti ja Pentti puolestaan rupesivat
vuoronperään ja toisinaan samanaikaisestikin kertoilemaan
kaskujaan. juttunsa olivat niin leveitä, että tuskin mahtuisivat
entisille sokeritoppaparille, eivät ainakaan tällaiselle arkille.
Mikäli jutut pitäisivät vielä julkasta asioita valaisevin
valokuvin, häätyis kuvat hakea Tanskanmaalta, eikä kertojalla näin
pitkälle matkalle varaa ole. Joten olosuhteitten pakosta niitten
kertominen tälläkertaa jääköön pois ohjelmasta. Nyt katsoi
kertojakin, aikansa kuunneltuaan heidän juttujaan ja samalla todeten
ne totuudesta kovasti poikkeavaksi, yhtyä puheisiin. Kaskuna kaiketi
meinasin juttuni jurista, mutta kun olen sen niin monesti ja
kirjaintarkasti kertonut, näytti kavereista, että olen
ensiluokkalainen ja yritän lukukirjani läksykappaletta opettajan
iloksi sanasta sanaan kertoa. Kertomassani olivat kaikki sanat
painatuskelpoisia, ilman syytteenpelkoa siveettömästä julkaisusta,
kerron sen vieläkin. Siihen aikaan kun isäni minua kasvatti ja
opetti, hän mm. sanoi: Poikani, jos tulee tilanteita, että sinun
pitää valehdella, valehtele niin, että ainakin 25 % kertomastasi
on totta. Jos et näin korkeaan lukemaan pääse, yritä kuitenki.
Tätä elämänohjetta olen koettanut toteuttaa, milloin paremmalla –
milloin huonommalla menestyksellä. Aina kuitenkin yrittänyt.
Lasteni lisäksi annan tämän saman ohjeen kaikille
retkeläisillemme, uskomatta kuitenkaan sitä, että he jaksavat näin
tiukkaa ohjetta noudattaa.
Ilkka istui entistään hurskaamman
näköisenä tuolissaan, esittäen silloin tällöin lyhyen
virrenpätkän, veisaten tosin hyvin hiljaisella äänellä. Kalle
nukkui yhä. Ilma oli tyyni ja raikas. veisattavien virsien joukossa
sattui olemaan no. 430, 3:s säkeistö. Tämän säkeistön
loppuosan: Siell’ esteet lukemattomat, Suot, laaksot, mäet,
kukkulat Kohtaavat matkamiestä, Ilkka veti oikein reippaasti
kauniilla lauluäänellään. Se oli kaunista kuultavaksi. Veisuuseen
vastasi kaiku seitsemästä vaarasta vuoronperään ja ääni
harhaili pari minuuttia vaarasta toiseen senjälkeen kun Ilkka oli
suunsa sulkenut. Se oli oikeaa korpimusiikkia ja harvalla ihmisellä
on onnea kuulla edes kerran elämässään moista.
Mitä päivän tekstiin tulee ja mikäli
Ilkka sen kuuli, (Matin ja Pentin puheet) oli se varmaan kaikkien
aikojen hartaustilaisuus. Saarnoja ei takuulla oltu tuomiokapitulista
määrätty, senluontoisia ne olivat.
Kun hautaushetki oli päättynyt,
päätettiin keittää kirkkokahvit. Ensin nuotionteko, selvähän
se. Sitten vettä pannuun ja pannu tulelle. Olipa Kalle varannut
reppunsa syvimpään lokeroon herkkujansa sunnuntaita varten ja
uskollisesti ne siellä säilyttänyt. Nyt hän kaivoi ne esiin, ns.
lehmän juuston ja kuivalihaa. Ulkonäöltään oli kuivalihan
palanen kuin pahimmoilleen palanut nahkanpala. Juusto ei, pintaan
tarttuneita leivänmuruja ja muuta pientä roskaa lukuunottamatta,
ollut hullumman näköinen, tosin hiukan homeessa. Itse hän piti
näitä herkkujaan verrattomina, kaverit näyttivät vähän niitä
epäilevän, ottivat kuitenkin kohteliaisuussyistä. Kun kuivalihasta
pinnan pois leikkeli karvojen alapuolelle asti, löytyihän sieltä
syötävännäköistäkin.
Mutta jatketaampa matkaa, muuten ei
perille päästä. Ensin oli käveltävä vähänmatkaa
Suomajokivartta ylöspäin jotta joen voisi ylittää. Pian sentään
löytyi sopiva ylityspaikka, siitä matka jatkui suoraan kohti
kilometrin päässä olevaa Pöyrisjoen ylityspaikkaa, Suomanivaa.
Joki oli melkoisesti tulvassa, kahlaaminen oli normaalia
varovaisemmin suoritettava, jotta pääsisi yli kuivin jaloin. Eihän
jalkojen kastuminen näin lämpimänä aikana mitenkään vaarallista
ole, ompahan vain kuivinjaloin pääsy ikään kuin kunnia-asia.
Kävihän ylittäminen äärimmäistä varovaisuutta noudattaen
toisilta, mutta Matin saapasvarret olivat auttamattomasti liian
lyhyet. Mikäs nyt eteen. Ilkka iloisena siitä, että oli kuivana
poikana joen oikealla puolella, päätti auttaa pikkuveljen yhtä
onnelliseen olotilaan. Hän riisui saappaansa, käveli avojaloin
rantaviivalle. Kosken kohina esti ajatusten vaihdon huutamalla, oli
käytettävä muita viestityskeinoja. Mykkäin kieltä käyttämällä
hän selitti Matille, että saappaat tulevat, otat vain ne vastaan.
Pienen kiven hän laittoi kumpaankin saappaan sisään ja niin
ensimmäinen kenkä lensi kauniissa kaaressa joen yli aivan Matin
jalkojen juureen. Toista saapasta heittäissä liukas rantalieju
petti jalanalla ja saapas pudota polskahti keskelle jokea. Siinä ei
passannut paljon aikailla, saappaan menetys näissä maissa olisi
kova kolaus asianomaiselle, aiheuttaisi kolmen päivän pakkoloman,
toisin sanoen siihenasti kun joku kaveri hakisi uudet kengät
Hetasta. Onneksi saappaassa ollut kivi piti sitä siinä asennossa,
ettei se heti vuolaassa virrassa pohjaan painunut kun niin pystyssä
kulki, ettei vedellä täyttynyt. Ei passannut siinä miettimään
ruveta, aika oli kallista ja niin Ilkka hyppäsi jokeen täysissä
tamineissaan saapastaan pelastamaan. Saavutti saappaan juuri kun se
näytti uppoavan. Kasvoista kuvastui voittajan ilme, eikä
aiheettakaan, siinä olisi hitaampiälyinen ehkä, ei kun varmasti,
menettänyt saappaansa. Rauhallisesti hän käyskeli senpuolen
rannalle, missä Matti oli. Veti saappaansa jalkohinsa, tuumien,
turhaahan poikaa on enään panna varoen kiveltä kivelle hyppimään
kun tässä on valmiiksi märkä mies kantajaksi. Ilkka kyykistyi
korkeahkon kiven viereen sanoen, istuppa poika olkapäilleni saat
vapaalipun joen yli. Matti teki työtä käskettyä. Tosin aluksi
hyvin epävarman näköisenä istuen, mutta lähellä keskijokea
rupesi kehumaan, ettei tämäpoika kävele jos vain kantajan palkata
voipii. Kerskasi nerokkuudellaan, suottahan sitä nyt hyppimään
kieli keskellä suuta kiveltä toiselle kun parempiakin konsteja
löytyy. Ilkalle välähti vanha ohje mieleen, älkää kulkeko
kerskaajien kanssa. Hän suuntasi askeleensa taakkoineen kohti
syvähköä kivenkostetta, sanoi Matille, että nyt alkoi kantajien
lakko vai sanoisko tätä vain työnseisaukseksi. Samalla hän
heittäytyi selälleen kivenkosteeseen. Siinä sitä sitten oli
Mattikin jorpakossa likomärkänä. Rannallaolevat kuivat miehet
antoivat Matille ohjeita vastaisen varalta. Jospa olisit arvannut
KYLLIN nopeasti juosta vedenpintaa pitkin rantaan, et olisi kastunut
noin pienellä matkalla. Mutta märkä oli märkä ja kuivasi vasta
kuivaamalla.
Olisipa tietty tulevat jänkät, ei
olisi kuivatella kannattanut. Edessämme oli Pöyrisvuoma, tosi
leikitön jänkä eikä varsin pienikään. Kahlasimme vyötäröä
myöten liejussa ja aina näytti edessä, 50-100 metrin päässä
olevan kuiva maa. Mutta kissan jalat. Aina uusia leväpaikkoja ja
niin ovelasti poikittain kulkusuunnassa ja kilometrin pituisena,
ettei kiertämistä kannattanut ajatella. Rohkeasti vain rapakkoon ja
yli myöskin. Tämä 7-8 km. oli matkamme inhottavin osuus, onneksi
sentään ilma oli lämmin, joten märkäolo oli melkein nautintoa.
Liejusta tuskin kukaan nautti, se teki housut niin kankeiksi, että
vaikeaksi kävely kävi. Vuomassa oli paljon poroja. Ne olivat eri
kyläkunnan kuin ennenkertomani täit. Niitä ihaillessa taittui
sentään taival suuremmitta murinoitta.
Saavuimme kuin saavuimmekin
Kenttälompolon rannalla oleville poromiesten tuville. Tässä
asutuskeskuksessa oli pelkästään miehiä, kymmenkunta poromiestä
ja yksi turisti. Tämä turisti oli eläkkeellä oleva ent.
kauppalanlääkäri. Ruumiillisesti vielä varsin hyväkuntoinen
ukkeli, henkisesti hiukan lupsahtanut. Palaan häneen vielä
myöhemmässä vaiheessa, joten annetaan hänelle nimeksi Ville.
Poromiehiltä saimme kuulla tuvilla, että jos olisimme poikenneet
reippaan kilometrin pohjoisemmaksi kulkemastamme maisemasta, olisivat
kuivat maat olleet perille asti. Tämä oli jälkiviisautta, eikä se
enää meitä auttanut. Ei haluttanut lähteä uudestaan yrittämään.
Tosiasiassa täällä se ”rapea kilometri” saattaa olla lähes
5.000 metriä.
Maisemat kyllä ympärillä ovat varsin
avarat, koirat ilmoittavat vieraitten tulon ja jokaisella
poromiehellä on kiikari aina käytettäväksi. Niimpä meidätkin
huomattiin ja myöskin tunnettiin. Joukossamme oli henkisesti
tasapainoinen lääkäri, Villen kyvyt eivät olleet korkeassa
kurssissa, oli kylänpuolesta huomattu potilas. Se oli totisesti
valmiina ja ulkoapäin nähtynä avun tarpeessa. Rantanurmikolla
makasi lyhyt mies, kasvot kauttaaltaan verissä, niin paksusti, ettei
miestä voinut tuntea. Ilkkaa pyydettiin potilas tutkimaan ja ainakin
ensiavun antamaan. Hoitovälineet ”vastaanottohuoneessa” olivat
maallikonkin mielestä puutteelliset, miten lienevät olleet lääkärin
näkökulmasta. Neuvottomaksi ei voi Ilkkaa moittia, kouluttamattomia
apulaisia sentään oli tarpeeksi, vähän liikaakin. Eivät ne
apulaiset olleet valkopukuisia sairaalaenkeleitä, vaan nokisia
metsänpeikkoja. Hakekaapa yks peitehuopa tuvasta, komensi tohtori.
Se myös tehtiin ja vähän äkkiä. Potilas kannettiin huovan päällä
neljän miehen voimalla järven rantaan. Siellä lääkäri
omakätisesti suoritti potilaan pesun. Kas kummaa, veren sisältä
löytyi tuttu mies, Antin-Matti. Matilla oli nenä pahanlaisesti
toisella poskella, poskea vasten. Olisikohan yrittänyt haistatella
omaa korvaansa, vai oliko muuten nyrjähtänyt. Tämä menee hyvin
pienellä leikkauksella, lohdutteli lääkäri potilastaan. Jotta
saataisiin parhaat mahdolliset hoitovälineet, komensi Ilkka, että
jokainen näyttäköön puukkonsa hänelle. Joosepin jätkävuolu oli
tarkoitukseen sopivin ja lisäksi terävin, siitä siis tuli
leikkausveitsi. Lääkärin käskystä laittoivat ”sairaanhoitajat”
tuvan seinälle kolme poronrekeä päällekkäin leikkuupöydäksi
silläaikaa kun hän itse kävi leikkausveitsen sterilisoimassa tuvan
piisin hiilloksessa. Käynnissä oli kiireinen valmistelu leikkausta
varten. Potilas nostettiin leikkauspöydälle. Hänen kiinnitys
käsistä, jaloista ja vartalosta kävi helposti suopungilla reen
sarjoihin. Mutta se pää, joka lisäksi oli tärkein, miten se
kiinnitetään, ettei liikkuisi. Onneksi potilas kuului litteäpäisten
ryhmään, joten sarjojen väliin pystytetyt kaksi koivupalikkaa
pitivät pään tiukasti paikallaan. Nytpä huomattiin, että
nukutusaine olisi tarpeen jos sitä olisi. Onneksi sentään oli
korviketta nukutusaineelle, nuuskaa. Se käy paikalliseen
puudutukseen vaikkei sen vaikutus täysin 100 % ole, mutta auttaa
kuitenki. Sitä potilaalle reippaasti suuhun ja parin minuutin
kuluttua hän oli melko välinpitämättömän näköinen. Neesun
oikaisussa ei kauvan mennyt, poskille tippuva veri kuivattiin
puhtailla kenkäheinillä. Laastarilappuja sentään oli, joilla
tohtori pönkitsi nenän oikeaan asentoon ja paikallaan se on vielä
tänäpäivänäkin, vaikka laput on poistettu aikoja sitten.
Helpoituksesta huokaisten poisti Ilkka nukutusaineen potilaan suusta,
kehoitti tätä makaamaan rauhallisena tunnin verran ja painui
apureineen tupaan. Ville läksi retkeilemään järvenrantaan pitkin
Oivuksen suuntaan. Ei liene potilaan tila alun perin kehuttava ollut,
koskapa Ilkka kertoi tuvassa, että oli Matin onni, ettei paikalle
sattunut tilalleni ystäväni Kari. Hänen ohjeensa olisi varmasti
ollut, että sen on kivuttomasti lopetettava ja raato poltettava. Se
on yleensä niitten ohje tuossakunnossa oleville.
Tupa jossa olimme, oli 2 huonetta
käsittävä, näissä oloissa kohtalaisen mukava asunto. Seinillä
olevista kuvista saattoi päätellä, että lämmintä on täälläkin
ollut. Tämän havainnon tein siitä, että kaikki naiset, joitten
kuvia seinällä oli olivat kohtalaisen ohuissa vaatteissa. Toisilla
ei edes uimapukua yllään. Vaikka asukkaat olivat miehiä, oli
siisteys moitteeton ja vieraanvaraisuus varsin mainio. Vieraita, siis
porukkaamme ja Villeä varten laittoivat asukkaat toisen huoneen
kuntoon. Talonväki siirtyi pienempään huoneeseen, melko ahtaisiin
oloihin. Tämä osoitti vieraanvaraisuutta.
Paikkakunnan tapoihin kuuluu, että
ensin vieraille keitetään kahvi, sitten tarjotaan ruokaa ja jälleen
kahvia. Kahvia on jatkuvasti pannussa, siitä sitten jokainen ottaa
kun mielitekee. Tämänkertainen ateria käsitti tuoresuola siikaa ja
kuivalihaa tavanomaisten leivän ja voin kanssa. Kuivaliha ei täällä
ollut yhtä epäilyttävän näköinen, kuin Kallen sunnuntaiherkuksi
tarjoama.
Ruokaa sulatellessa juristiin
monenmoisista asioista, muistamatta, että Matti makaa kädet
sidottuna rekien päällä sääskien ahdistelemana. Viimein hänen
huutonsa muistuttivat lähimmäisen hädänalaisesta asemasta.
Nukutusaineen vaikutus oli loppunut, joten sääskenpistokin teki
kipeää. Pelastus oli helposti tehtävissä ja suopungin solmut
avattiin. Matti kömpi pystyyn, hoiperteli tupaan, siellä katsoi
peilistä kuvaansa, pudisti päätään ja heittäytyi sänkyyn
pitkäkseen.
Seinällä roikkui useampia kiväärejä.
Ainahan juttu miesten kesken niihin menee. Kaikki ovat mielestään
hyviä ampujia, niin nytkin. Poromiehillä oli muutampi verkko
lompolossa ja erään verkon siulamerkkinä oli puolen litran
vetoinen punainen muovipullo n. 200-300 metrin päässä tuvasta.
Rupesi Mikko kehumaan kiväriään ja itseään, lupasi
ensilaukauksella puhkaista aallokossa keinuvan pullon. Luonnollisesti
tästä väittely syntyi, toiset epäilivät tempun onnistumista.
Sitähän koitetaan ja puhkeaa kans, kehui Mikko. Mikon laukaus oli
koitua vanhalle Villelle, erään toisen samanaikaisen sattuman
ansiosta kohtalokkaaksi. Tässävaiheessa ei Villen lähelläoloa
tiedetty, hän oli vain retkeilemässä, vaikka lähestyikin taloa
takaseinän suunnalta. Mikko otti kiväärin seinältä, laittoi
panokset lippaaseen ja lähti ulos. Toiset seurasivat pesä pihalle
katsomaan tarkka-ampujan suoritusta. Huomasi Ilkka mennessään tuvan
nurkassa 3 maitopurkkia, aivan täysinäistä. Näissä oloissa maito
olisi mainiota herkkua, kun kulunut on lähes viikko viimeisen
maitolasin nauttimisesta. Kysyi Jussalta saako tuosta ottaa
kupillisen, kun niin mieli tekevi. Tiesihän Jussa, että täysin
pilaantunutta se on, ei siitä kuitenkaan mitään virkannut vaan
sanoi, ota koko purkki, vähempihän ei miehelle mitään merkitse.
Ilkka otti maitopurkin, astui ulos portaitten luo. Mikko siinä ja
makasi mahallaan nurmikolla, kivääri heinäsäkin päällä
suunnattuna kohti kohoa. Ilkka iloissena avasi maitopurkin. Oh, mikä
pettymys. Maito oli viikkoja vanha, pilaantunut täydellisesti. Haju
siinä oli ällöttävä. Purkissa oli keltaista vettä jonka seassa
valkoinen piimämöykky. Kimpaantuneena pettymyksestään hän
sinkosi maitopurkin tuvan katon yli huut hemmettiin. Pahvinen purkki
kevyempänä jäi kauvas lentävästä piimämöykystä. Hera hajosi
pieninä pisaroina taivaan tuuliin. Mikko sai verkonkohon
tähtäimeensä just piimäpalan ollessa ilmassa ja laukaisi. Laukaus
kajahti ja samassa kuului mökintakaa ihmisen voihkaisu. Johan toki
kaikki riensivät sinne katsomaan, mikä hätänä. Siellä makasi
Ville kentällä, otsaansa pyyhkien ja heikosti valittaen. Tapaus
selvesi onneksi hauskalla tavalla. Ville oli palaamassa tuvalle,
lämpimän ilman takia avopäin. Juuri samalla hetkellä, kun hän
laukauksen kuuli, tärähti päässä. Ilkan sinkoama piimälöntti
osui just päälakeen. Vanhana lääkärinä hän tajusi, kun aivot
ulos pursuavat, on parasta pistää pitkäkseen ja ruveta odottamaan
ijäisyyden portin avautumista. Niinpä hän Ilkalle, joka ammattinsa
puolesta oli itseoikeutettu auttaja, sopersi hyvin surullisena, voi
hyvä luoja, kun aivot ulos tulevat, sattuikohan pahasti. Tokihan
auttajaa nauratti, mutta piti näytellä totista. Ajatuksiaan he
vaihtoivat käyttämällä joitakin sanoja puheen seassa kielellä,
joka olisi naurattanut kiinalaisiakin, jopa sitten meitä. Mitä lie
nuorempi lääkäri selittänyt, mutta saatuaan laastarilapun
päähänsä, nousi Ville varovasti seisaalleen, hoippui Ilkan
tukemana tupaan ja asettui Matin viereen pitkäkseen. Kohta on toinen
potilashuone täysi, tuntuu kotoiselta, totesi Ilkka.
Vasta pitkän ajan kuluttua huomattiin
tarkistaa Mikon tulos, pullo oli uponnut, joten pojasta tuli
tarkka-ampuja. Sakilla nautittiin potilashuoneessa äsken keitettyä
kahvia. Tulipa siinä sitten puheeksi verkkojen kokeminen. Mikäli ei
vapaaehtoisia löydy, kenet määrätään. Kalahullut Ilkka ja
Pentti ilmoittautuivat. Kukaan terveistä ei esittänyt eriävää
mielipidettä, heidät hyväksyttiin. Ville kylläkin olisi nähnyt
Ilkan läsnäolon hyväksi, siltä varalta, että jos aivot rupeavat
pursuamaan, olisi niinku turvallisempaa. Mutta eihän reisussa kauvan
mene, kyllä pärjätään. He lähtivät, kokivat verkot ja siikoja
toivat. Niitä keitettiin, syötiin ja kaikilla oli hyvä olla kuin
myös nukkumaan mennä. Kello näytti 4 aamulla. Ei se näissä
oloissa mikään myöhäinen aika ole, pikemminkin päinvastoin,
mutta kaikki edellämainitut, pitkä vaivalloinen kävelymatka ja
monet yllättävät tapahtumat senjälkeen rupesivat raukasemaan.
Siinä vielä petillä itsekseni totesin, että se on sentään
lääkäri näillä leveysasteilla tärkeämpi kuin puuseppä.
Potilaita riittää, puita ei ole. Muutaman minuutin kuluttua kuului
vain tasaista kuorsausta ja yksinäisen sääsken laulu katon
rajasta. Kuului sentään silloin tällöin muutakin, mutta niistä
en mainitse.
Herättyämme, aamusta ei kannata
puhua, oli ilma yhtä kaunis kuin ennenkin. Aurinko paistoi täydeltä
terältä ja Kenttälompolo oli täysin tyyni. Vain verkkojen
siulakohot silloin tällöin värähtivät, lähettäen pieniä
aaltoympyröitä, joilla auringon säteet leikittelivät. Nämä
väreilyt saivat Ilkan ja Pentin valtoihinsa, juoksujalkaa he
riensivät rantaan, vene vesille ja järvelle. Samalla suorittivat
myöskin verkkojen noston, pitäähän ne välillä puhdistaakin.
Verkkojen mukana nousi hopeakylkisiä siikoja, vähän liikaakin
niitä oli. Sittempähän osa joutaa suolakalaksi. Tälläaikaa
toiset keittivät kahvin, poromiehet myöskin söivät kevyen
”aamupalan”, heidänhän piti lähteä kävelemään karjansa
luokse, liiaksi loitonneita poroja keräämään järven
lähettyville. Tätä toimenpitettä he nimittävät ympärikävelyksi.
Vain Jussa jäi vierasten seuraksi.
Kovin olivat pojat juhlallisen näköisiä
suorittaessaan kalojen perkausta ja pesua. silmistä loisti
käsittämätön onnen tunne. Siitä sivullisen mieleen tuli ajatus,
etteivät poloiset ole tainneet ennen kalastella vertaisissa vesissä.
Vähin äänin, mutta sitäkin tunnollisemmin he suorittivat
tehtävänsä ja tietysti keittivät kelpo tauron.
Puhuttaessa hermolevosta, ei sellaiseen
ole parempia edellytyksiä kuin oli tässä ympäristössä. Sitä
rauhaa, mikä vierailla oli, ei voi kuvata. Onnen ja tyytyväisyyden
tunne kuvastui jokaisen olemuksesta. Kertojakin, nojaten kasvojaan
käsien varaan, tuumiskeli miten tällainen onnen tunne on
mahdollista. Siinä silmät puoliummessa, tulivat mieleen lapsuuden
lauvantait, pyhäaamun rauha ja kaikki valoisat muistot eletyn elämän
varrelta. Sittenkin tämä oli yhdellä kertaa kuin kaikki entiset
yhteensä.
Toisten jäätessä tupaan, läksi
Kalle laittelemaan verkkoja kuivumaan. Kovin verkkaisesti asteli, ei
ollut tämä touhu velvollisuus, meni muuten vain. Huvikseen vain
näperteli riippuvista verkoista niihin tarttuneita ruohoja ja
sammalia. päättipä Jussakin käväistä ulkona. Varovasti avasi
ovea, ikään kuin olisi pitänyt totuttautua ulkoilmaan. Huomasi
samalla kuin olisi pitänyt totuttautua ulkoilmaan. Huomasi samalla
sen, mitä ei odottanut. Voimakkaalla äänellä hän hihkaisi:
hyysikkä pallaa. Hihkaisu sai tuvassa liikettä aikaan. Samassa
sieltä ryntäsi juoksujalkaa kolme miestä ulos, vielä niin
tiheässä parvessa, ettei ovi tahtonut riittää. Jokainen heistä
huusi täydellä kurkulla samaa sanaa: tulipaloo. Kulkunsa he
suuntasivat kohti järvenrantaa, vinosti mukavuuslaitosta kohti.
Jussalla kädessään muovinen sankko, Pentillä puolenlitran
vetoinen emalimuki ja Ilkalla ja alkumatkasta suuren suosion
saavuttanut pahkakuppi. Astiat täyteen ja palopaikalle.
Juostakölkytteli Kallekin kohti tupaa, huomatessaan Matin istumassa
tuvassa kaikessa rauhassa. Siinä Matti vain istui, laulaen
Raumanbrankkori-marssia. Kalle hiukan pahastuen ihmetteli, miksi et
mene sammuttamaan tulipaloa. Matti keskeytti hetkeksi laulunsa,
selittäen, etten ole saanut kasvatusta palokunta-alalle, nämä
lauluharrastukset ne ovat sydäntäni lähempänä, samalla virittäen
keskeytyneen laulunsa uudelleen. Turhaampa olisi mennytkin, palo ei
ollut vielä kerennyt päästä liekki-vaiheeseen, vain alle
kerääntyneet kenkäheinät siellä kytivät kehittäen melkoisen
savupilven joka kohosi kohti korkeutta tyynessä kesäillassa.
Tyytyväisenä palasi Pöyrisjärven palokunta takaisin tupaan, yhtä
kokemusta rikkaampana. Hiiltynyttä kasaa hajoitettaessa oli Ilkan
kuppi ainoa väline palokunnalla, joka kävi siihen tarkoitukseen.
Tätä hän oli käyttänytkin ja muisti tupaan tultuaan, että oli
kupilleen kelpo pesun velkaa. Helppoahan pesu olikin, vettä kuppiin
ja pari heilautusta, sillä siisti. Saatuaan kupin puhtaaksi, hän
kuin itselleen virkkoi, tulipa hemmetin kiire, tälläkin reissulla.
Kun tästä matkasta kirjoitetaan muistelmat, tulkoon kirjan nimeksi:
Kun hyysikkä palaa.
Eivät menneet retkeläisten voimat
paloa sammuttaessa. Ilma oli niin kaunis kun olla voi, olihan mukava
tehdä jotakin ulkona. Niinpä päätettiin lähteä ongelle, vain
huvinvuoksi ahvenia narraamaan. Ilkka käväisi läheisestä
kaltiosta hakemassa kaksi pullollista oikeaa lähdevettä,
retkievääksi. Kun onkivälineet olivat kunnossa, Kalle ei mitään
laittanutkaan, yleensä hän ei tykkää seisoa veneessä, jossa on
pyöreitä pulloja. Jalan alle sattuessa ne voivat aiheuttaa
tasapainohäiriöitä jotka pahimmassa tapauksessa suistavat miehen
järveen. Asetelmaksi veneessä tulikin, Kalle istui perässä hiljaa
meloen, Matti hänestä seuraavana veneen peräpuolessa, sitten Ilkka
ja Pentti aivan keulassa. Ahvenet olivat leikkisällä tuulella.
Mattiin ne suhtautuivat vakavammin, mutta kiusasivat Ilkkaa ja
Penttiä huvikseen. Olivat kaiketi omista sanomistaan lukeneet sen,
mitä pojat tekivät tovereille Suukiksen latvalla, niillä
koukuttomilla uistimilla.
Matti nosti ensimmäisen ahvenen
veneeseen ja lähteissä tehtyn sopimuksen mukaan ryypättiin
pullosta. Oli nimittäin sovittu, että aina kun kala tulee, otetaan
pieni vesiryyppy. Kun pullot tyhjenevät, palataan tuvalle. Jo nykii,
sanoivat taimennarraajat vuoronperään, mutta aina vain nyki.
Ahvenet kaiketi vetelivät siimasta huvikseen. Mikäli ne eivät
olisi suhtautuneet Mattiin vakavammin, istuisimme ehkä vieläkin
veneessä pulloinemme.
Kun retkeilijät palasivat kotirantaan
ja tuvalle, olivat poropojatkin koteutuneet. Osa oli tullut kiireesti
kuultuaan palohälytyksen, kauvempana olevat saatuaan tehtävänsä
suoritettua. Siinä reppuja siirrellessä kiintyi Antin huomio
erääseen reppuun joka oli muita painavampi. Hän oletti sen
sisältävän ns. ilojuomaa ja uteliaisuuttaan avasi repun. Hänen
hämmästyksensä oli suuri, repussa oli kuusitoista ja puoli paria
metsäänkuolleitten porojen leukaluita hampaineen. Ilmeni, että
jälleen oli huomio kiintynyt Pentin repun painoon. Sano veljeni,
mitä nuilla teet, hän kysyi. Tokkopa mitään, vastasi Pentti,
mutta se on ammattisairaus, olen nimittäin hammaslääkäri. Hampaat
hävitettiin ja jälleen oli reppu huomattavasti helpoimmin
kannettavissa. Jo toisen kerran avuliasten ihmisten ansiosta.
Allakka ja kello alkoivat näyttämään,
että uhkaavasti lähenee se hetki, jolloin suunnitelmanne mukaan on
jätettävä Pöyrisjärvi ja ne mukavat miehet siellä. Niimpä
retkueemme kasasikin kamppeensa reppuihin ja istuutui vielä tuvan
penkille odottamaan ”lähtölaukausta”. Mikko lupautui veneellä
saattamaan lompolon yli, se lyhensi kävelymatkaa.
Tämä matka, mikä vielä oli edessä,
reippaat 40 kilometriä, oli suunnitelmassa pikamatka, eihän välillä
erikoista ollut, sen kun vaan talsia valmista polkua. Eipä tarvinnut
kauvankaan kävellä, kun vastasi polku, jossa olivat oikein maalatut
kilometripylväät. Pentti rupesi ottamaan aikoja siitä, montako
minuuttia aina kilometrillä hupeni. Aina tolpan kohdalla hihkasi
ajan. Ensimmäisellä meni yhdeksän, toisella jo puoltaminuuttia
vähemmän. Vähitellen tahti tasaantui ja se oli loppuun asti
kahdeksan minuuttia ja kilometri. Muuten parempaa ajanottajaa kuin
Pentti ei varmaan olisi mistään löytynytkään. Uskokaa tai älkää,
hänellä oli kymmenen kelloa. Yhdeksän oli varpaissa ja yksi
ranteessa.
Näkkälänkylää sivumentäessä
riipaistiin lasillinen mehua, se maistuikin hyvälle, kahden juontiin
ei ollut aikaa. Oli suoritettava loppumatkakin aikataulun mukaan.
Kalle siellä kerran yritti erään vaaran kupeella puhua
sahalaitoksesta, mutta kun kukaan ei joutanut kuulemaan, jätti
sikseen.
Kun patikkataival päättyi, saavuimme
auton luo, jolla sitten matkamme jatkui kohti asutuskeskuksia. Tässä
ja aivan turhaan oli se aikaisemmin kaipaamamme olutautomaatti.
Raikkaan kylmää olutta vaikka millä mitalla. Silloin Ilkka jälleen
manaamaan moottoria. Toisten iloksi hän ei voinut sitä juoda,
koskapa piti olla kuskina. Siitä kaiketi johtui hänen suuri
painokatonsakin, meni tyhjin vatsoin vaakalle.
Ja retki oli takanapäin. Jokainen
vakuutti sen tekevänsä uudelleen.
VIII luku
Miksikö tätä ei saisi kääntää
muille kielille. Siksi, että sanalle ”piimälöntti” ei löydy
vastaa muilla kielillä.
Miksi ei oopperaksi. Siksi, että siitä
tulisi turhan pitkä. Ei ainakaan sen Härmän isännän hermot
kuunnella kestäisi, joka taannoin hevosnäyttelyssä sai tammansa
hyväksytyksi kantakirjaan. Paperit pitivät lähiaikana tulla
Vaasasta. Hevosen olisi saanut hyvään hintaan myytyä, kun olisi
ollut papereilla näyttää, että se on kantakirja tamma. Odotteli
parisen viikkoa, kun ei kuulunut, päätti käydä hakemassa. Meni
iltasella Vaasaan ja eksyi oopperaan. Olihan siellä ns. esitys
parhaillaan menossa. Toisella puolen näyttämöä nainen, toisella
mies. Ensin mies veisasi kyllästyttävän pitkään: minä lävistän
sinut miekallani. Nainen vastasi vielä pitempään: tee mitä
tahansa minulle, mutta säästä henkeni. Samat sanat toistuivat
kolmeen kertaan. Silloin pettivät isännän hermot, hän nousi
penkistä ja huusi vihaisena: no ei ole perskeles kumma jos tamman
paperit viikkoja viipyvät, kun yhen akan tappamisessaki koko ilta
menee.
Niin ja seutueemme jäsenille. Älkää
panko pahaksenne jos kaikki asiat eivät ole kirjaintarkasti
paperille tulleet, tai jotain on pois jäänyt. Kirjoittamiseni
perustuu muistiin ja niihin tuohenpalasiin, joihin hiilellä tein
merkintöjä tärkeimmistä. Nekin tuohet käpristyivät kuumassa
auringonpaisteessa ja oikaistessa vähän noki levisi. Vakuutan, että
parhaani mukaan olen koittanut totuudessa pysyä, aivan kuten isäni
aikanaan opetti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä tähän kommentit blogikirjoituksesta / terveiset Majatalon väelle. Kiitos!