Kun hyysikkä palaa elikkä matkakertomus

Pöyrisjärven erämaa-alueella

Tiina lukemassa Äijinsä kirjoittamaa matkakertomusta tarinan tapahtumapaikan läheisyydessä

KUN HYYSIKKÄ PALAA

ELIKKÄ

MATKAKERTOMUS

Präntätty

Rahapulan painossa

vuotena 1971

LUKIJALLE

Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu siinä mielessä, että se käännettäisiin kaikille maailman kielille. Onhan kertoja vain tavallinen kansanmies, jonka koulusivistys rajoittuu kolmeen luokkaan (= 4 viikkoa luokka) rippikoulua, niistäkin ehdoilla selvitessä. Kieli ei ole ns. kirjakieltä, vaan se on kotoisen murteen kovasti sävyttämää. Ei myöskään sillä, että siitä muovailtaisiin musiikillinen, runomittaan laitettu tekelmys, jota oopperan nimellä esitettäisiin viimeisen muodin mukaisiin hepeneisiin pukeutuneelle yleisölle. Niille, jotka esityksestä eivät ymmärrä tämän taivaallista, istuvat ja taputtavat käsiään vain sen vuoksi, että kaikki sivistyneet ihmiset muka nauttivat tästä höpötyksestä. Kärsivät vain näyttääkseen kärsimyksellään, kestävällä takapuolella ja pääsylipun hinnalla, että kuulun minäkin hienoihin ihmisiin. Ei näille. Pikemminkin tuleville sukupolville Suomenmaassa, kannustuksena terveeseen, raittiiseen retkeilyyn luonnossa, tässä suloisessa synnyinmaassa, jolle ei vertaa ole koko maailmassa. Luokaan se kuvan kotimaasta sellaisena, että Välimeren rannikot ahtaine uimarantoineen, vieraalle menneitten valuuttojen ja monien muiden haittatekijöiden (mm. tippari) kanssa eivät kerta kaikkiaan vastaa kotoista lomanviettoa.

Tämä on koruton kertomus siitä, miten kulttuurin pilaamasta yhteiskunnasta, vielä niin myöhään kuin 1970, neljä uskaliasta miestä luontoa uhmaten lähti reissulle, joka monen mielestä olisi ollut sula mahdottomuus. Jalkaisin he taivalsivat Euroopan kuumimmalla seudulla ylitse suurten tunturien, loppumattomien hyllyvien soitten ja tiheitten ryteköitten ennalta asettamaansa määränpäähän. Vieläpä niin reippaasti, että monen sadan kilometrin taival taittui 48 minuuttia suunniteltua nopeammin.

Hetassa 28/1 1971

Tekijä

I, II, III, IV, V, VI ja VII luku

Lienee kiistämätön tosiasia, että piisissä verkalleen palava nuotio vapauttaa ihmisen maallisista, niin menneistä kuin myös nykyisistä huolista ja luo uusia ideoita. Piisi kuin piisi, olipa se lomamökin tai saunakammarin, teho on sama. Tämän kokivat kerran kaksi kaverusta. Se tapahtui parhaana kaamosaikana kaukana Lapissa. Reippain mielin, peskeihin pukeutuneena he keskiyöllä lähtivät toisen kotoa toisen lomamökille. Suunnitelma oli alun perin vikaan tehty tämän ympäristön olosuhteet huomioiden. Matkanteon piti tapahtua moottorikelkalla, vielä niin komiasti, että kuskikin oli mukana. Matkalle lähdettiin toisen kaveruksista toivottaessa vaimolleen hyvää yötä. Herrat kyytittävät istuivat kelkan perässä olevaan rekeen, jota porontaljat kaunistivat. Kuski rupesi vetonarusta käynnistämään moottoria. Nykäisy, puh sanoi moottori, toinen, kolmas j.n.e. kymmeniä nykäisyjä, aina sama vastaus moottorista. Kuski väsyi, pyysi apua. Kellä näytti, että tunti on jo matkustettu. Kotoaan vasta seuraan liittynyt ”matkustaja” rupesi vetämään. Veti ja veti. Naurua tuli ja tuli. Veteli kävellessään pihan yli navetanporstuaan ja talliin saakka. Tallissa ei ollut kahta ovea, joten seinä tuli vastaan. Totesi, pitemmälle ei voi vetää, seinä vastas. Kyllä inssit on viisaita. Ovat laskeneet, että kun tämä kelkka tekee määrätyt reissunsa, siitä tulee köysitehdas ja nyt se on sitä. Mikä nyt eteen, riekkomiehet? Jos ette olisi käyttäneet ”käynnistyksessä” omaa polttoainetta, voisitte hiihtää. Ei poijaat hiihtäminen peski päällä pimeässä käy, rauhoittukaa. Akka tieltänsä palajaa, mies ei pahanenkaan. Niinpä sovittiin, kun liiterissä lisäksi on hyvä polttopuupaikka, mennään saunakamariin viettämään erä-elämää. Sanottu ja tehty. Puita käsivarrelle, reput selkään ja kiireen vilkkaa saunakamariin. Tulenteko ei tuottanut vaikeuksia. Mutta voipa polo, mistä vettä kahvipannuun? Keittiöstä sitä saisi, mutta ei passaa, akka herää. Saavien pohjilla oli jäätä ja totta hemmetissä se sulattuaan on vettä. Sitä se olikin. Kahvi keitettiin ja sen kanssa nautittiin retkieväitä. Tottakai eräretkellä laitetaan poronkäristystä. Tuumasta toimeen ja niin tehtiin käristys. Myöskin sen kanssa nautittiin retkieväitä. Retkieväät ja retket, sopivat mainiosti yhteen. Näitten ansiosta rupesi syntymään ideoita joissa eivät moottorit ja tekniikka johda lomamökiltä saunakamariin. Saunakamarissa, hiipuvan hiilloksen valossa suunniteltiin retki josta alun perin aijoin kertoa ja kertomus alkaa tästä.

Parasta lienee aluksi esitellä nämä pelkäämättömät urhot ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan. Ensimmäinen luku nimen perässä on lähtöpaino kiloissa, suluissa oleva osoittaa tulopainoa ja viimeiset numerot ”painokatoa”

Kalle, 82,2 (79,0) 3,2

Ilkka, 86,5 (82,5) 4,0

Matti, 82,3 (79,5) 2,8

Pentti, 81,7 (79,3) 2,4

Lisäksi mukana oli Risku-niminen koira ilman punnitusta, sekä kertoja, jonka paino ei muuttunut, eikä hän edes näyttäytynyt matkan aikana. Paitsi kerran, kun tunsi olevansa yksi mukanaolevista. Urhojen luonnekuvauksiin ei ole aihetta ryhtyä, ainakin alussa kaikki olivat kuin synnynnäisiä hämäläisiä, ei liikoja puhuttu, jos toinen sanoi: mitä, vastas toinen: joo.

Saunakamarissa tehtyn suunnitelman mukaan lähdettiin matkalle 23/6 –70 varhain aamulla. Olisi voitu lähteä varemminkin, mutta Kallen piti vielä täyttää 4 lomaketta verotoimistolle, toiset odottivat. Kun hän oli valmis, huomasi Ilkka, että hänen pitää vielä laittaa ja postittaa 30-40 raporttia pitäjäläistensä terveydentilasta eri virastoille. Toiset odottivat. Kaikesta huolimatta lähdimme Hetasta aamulla n. klo 17,00. Alkumatkalle teimme vielä poikkeuksen ”pois moottorit” suhteen ja menimme autolla Kalmakaltiolle. Sitten reput selkään ja mars matkaan. Matti yritti heittäytyä puheliaaksi ja kysyi Pentiltä, painaako reppu? Joo, vastas puhuteltu. Niin painuivat kaverukset reput selässään Käkkälöjoen rantaan ja kahlasivat sen yli, joen länsipuolelle. Sattui olemaan aurinkoinen ilma, joten suunnan määritteleminen ei aiheuttanut pohdintaa. Sanaakaan sanomatta roikka paineli kohti Kiuaskaitia, lämmintä oli ja hiki virtasi. Kävelivät tunnin, kävelivät toisen, vielä kohta kolmannenki ja saavuttivat Kiuaskaitin laen. Siitä avartuivat näköalat. Edessä näkyi järvi, hyvin kaunis sellainen. Nyt heittäytyi Pentti puheliaaksi, kysyi, onkohan tuossa järvessä kalaa? Joo, vastasi Kalle paikallisena asiantuntijana. Taas käveltiin ja hiki virtasi. Tultiinpa vihdoin järvenrantaan. Eipä siinä vielä puhuttu, mutta luultavasti toistensa ilmeistä jokainen tajusi, että tässä on ensimmäinen asentopaikka. Ykskantaan kaivoivat miehet repuistaan onkivehkeensä ja saapastivat rantaan, Ilkalla onkivälineitten lisäksi pahkakuppi vyöllään. kala ei sattunut olemaan syöntituulella. Sanotaan, että niin kalanen, jotta vesikin kalalle maistuu. Tätäköhän lienee Ilkka tutkinut, irroitti kuppinsa ja maistoi vettä. Totesi, hyvä vesi eikä maistu kalalle, samalla maistattaen vettä toisillekkin. Vesi oli todella hyvää, se sai miehet muuttumaan melkein puheliaiksi. Nuotiota tehtäessä ei enää tarvittu katsoa toisten ilmeitä, jokainen loihe lausumaan omia patenttejaan nuotion teosta ja mainion kahvin keitosta. Kun kahvit oli juotu ja sinunkaupat tehty, nautittiin mainio kala-ateria (kahdenlaisia sardiineja) voileivän kera. Jälkiruuaksi jälleen kahvia ja Ilkan pahkakupista kristallinkirkasta vettä. Syrjästä seuranneena haluan mainita, että vesi-kahvi-vesi aterian aikana kello näytti n. 4,00 aamuyöllä. Tämän jälkeen eivät ystävämme näyttäneet enää ns. kellosta tajuavan mitään, heillä oli vain pelkkä ”aika” joka riittikin, pimeäntulosta ei pelkoa ollut. Ja aurinko paistoi niin. Ja juttu luisti niin.

Jopa alkoi minulle, kertojalle, selvitä sankarien syntyperä. Kolme heistä oli Turun liepeilt, tosin toiselt puolt jokkee, Kalle vain heinäkenkä lappalainen, jolta tukkakin oli kulunut korkeimmalta kohdalta ihan tyystin. Tästäköhän sai Ilkka aiheen eräänä aurinkoisena aikana kutsua häntä peilipojaksi. Vaimo oli nimittäin siltä lähtiessä puleeranut päälaen dicco-lakalla mahdollista helikopterietsintää varten. Kalju loisti niin. He juttelivat niin.

Olipa heinäkenkä varannut mukaan rankisen, joka on teltan isoisä, se odotti valmiina tutkimusmatkailijoita, jotka pikkuhiljaa vetäytyivät sen suojaan. Toiset toki vetivät kumisaappaat pois jalastaan, paitsi Pentti, joka katsoi parhaaksi pitää saappaat jalassa mahdollisten kala-unien varalta, etteivät sukat kastu.

Jopa olisi kertojakin joutanut levolle, mutta rankisesta kuuluva kuorsaus oli niin tahtikasta, ettei malttanut. Kun Ilkka veti sisään, samanaikaisesti Matti puhalsi ulos. Tahti oli ilman nuotteja, thuu thuu thukkipuu, thuu thuu thukkipuu. Pentti ja Kalle kaiketi nukkuivat kyljellään, koska heidän hengityksensä oli lievästi sanoen kuin sairaan kananpojan aivastus.

Tajuamatta sitä, miten kaunis luonto heitä ympäröi, sankarimme vain nukkuivat. No, tulihan sekin aika jolloin uni loppuu ainakin toisilta. Olikohan Matti joka hihkaisi, pojat ylös ettei rankinen sisältä kastu. Avasi rankisen reunan ja sääsket pitivät huolen herätyksestä. Tyytyväisen näköisiä naamoja ilmestyi aurinkoiselle rinteelle syttyvän nuotion viereen, haistellen Ilkan pahkakuppia vuoron perään.

Tämän jälkeen ei tapahtunut mitään kerrottavaa, ennen kuin porukalla olivat jälleen reput selässä ja he tähysivät parasta kulkureittiä päämääränsä saavuttamiseksi. Jotta vältyttäisiin pahimmilta suoseuduilta, on poikettava vähäksi aikaa 90º kulmassa tavoitteesta. Sanottu ja tehty. Jälleen vähin äänin lähdettiin taivaltamaan kohti Kultavaaraa. Kuljettava reitti oli korkealla, lähes tunturiin verrattavissa. Siellä oli monenmoisia lintuja ja paljon sopuleita. Risku jolla ennestään ei ollut ns. sukunimeä, sai sen sopulien ansiosta. Aina kun Riskun huomio kiintyy johonkin lintuun tai sopuliin, koetti Ilkka rauhallisesti selittää, Risku, et saa mennä. Tällainen rauhallinen kielto menetti vähitellen tehonsa, viettelys oli liian suuri. Silloin Ilkan äänensävy muuttui, tuli vihaisesti, Risku perkele! Ja Risku totteli. Oli tämän jälkeen ainoa jota puhuteltiin sukunimellä. Ja sen se kuulikin usein.

Seurue käveli, aurinko paistoi ja hiki virtasi. Yks kaks oli edessämme pieni lampi kuivalla kankaalla. Jopahan oli jokaisella jano ja päätimme juoda (vettä) ja levätä. Reput pois selästä ja lepo. paikka oli niin kaunis, ettei sitä voi sanoin kuvata. Totesimme olevamme ”viheriäisessä laaksossa” jossa pienen lammen ympärillä kasvoi moninaisimpia pensaita, pajuja, pihlajia, koivuja, tuomia, leppiä, kuusia, katajia ja ties mitä muuta. Ruoho pensaiden alla oli silmiähipovaa, satumaisen vihreää. Jos rupeaisin tätä ihanuutta lähemmin kuvailemaan, olisi se ennenkirjoitetun jäljentämistä. Se on kuvattu I Mooseksen kirjassa Paratiisin nimellä. Hyväntiedon puu oli tosin vasta lehteen puhkeamassa. Tämän ihanuuden keskeltä kuului kosken kohinaa. Uteliaisuus heräsi, otamme kohinasta selkoa. Kierto lammen ympäri ja päistikkaa kosken reunalle. Siinä se oli. Mikä näky. vihreän koivupensaan alta virtasi kristallinkirkasta 0º vettä, jota joimme. Tämä paikka oli pyhä. Se on Seita, lappalaisten uhripaikka. Sen todistivat ne lukemattomat porojen luurangot, valtahirvaitten sarvet ja puiset ristit, joita paikalla oli.

Heräsi turkulaisissa matkamuistojen keräilyvimma. Tuon komean sarven vien kotiin, maksoi mitä maksoi, sanoi Pentti. Hän kumartui ottamaan lähteessä olevaa sarvea. Samalla hetkellä, kun käsi tavoitti sarven, tuntui sormissa kummaa pistelyä joka herpaannutti otteen. Valtava tuulenpuuska sai Kallen tajuamaan, että nyt pojat lähtekää, kun ette osaa ihmisiksi olla. Kävelimme reppujen luokse toiselle puolelle lampea, johon maahiaiset olivat sillä aikaa pystyttäneet laavupuut. Nämä kaiketi tuhomme takia, mutta emme menneet ansaan, puiden väliin. Selviytyimme saamaan reput selkään ja jatkoimme matkaa. Eipä tarvinnut pitkään vaeltaa, ennen kuin oli toinen maahiaisten asettama ansa tiellämme. Se oli mitä ihanin uintipaikka helteessä retkeileville reppumiehille. Kaunein lampi koko maailmassa, kirkkaine vesineen ja leveine hiekkarantoineen. Muodoltaan se oli soikea ympyrä, sotkan munan muotoinen. Rantahiekka joka kohdalta samanlevyinen. Pitkän pohdinnan jälkeen päätettiin, ettei uida, koska hiekassa oli hirvittävän suuria jälkiä. Tämä oli oikea ratkaisu, lampi oli todella maahiaisten asettama ansa. Varmuus tästä saatiin vasta myöhemmin, kun lammen rannalla otettu valokuva kehitettynä nähtiin. Kuvassa olisi pitänyt olla kolme miestä ja Risku Perkele, mutta siinä olikin vain kolme tulenlieskaa, joiden muodostama savu muodosti paholaisen kuvan lieskojen yläpuolelle. vahinko vain, että tämä kuva filmeineen katosi tuntemattomalla tavalla. Porukka oli selvinnyt tähänastisista koettelemuksistaan ja matka jatkui. Aurinko paistoi ja hiki virtasi.

Seuraava etappi, Aiterjoen rannalla oleva tievannyppylä saavutettiin. Kuin sopimuksesta putosivat reput poikien selästä ja mitäpä muuta kuin kalastamaan. Kalle löysi repustaan yhden verkon, oli kaiketi varannut sen varmuuden vuoksi. Samoin sieltä löytyi kerä tukevaa nylon lankaa. Miten verkko saadaan veteen, kun venettä ei ole. Kyllä hätä keinot keksii. Narun rengas Pentin kaulaan ja uippas poika yli leveän poukaman. Vedä verkko sitten narulla joen poikki. Pentti teki työtä käskettyä, ui, ui, oli juuri pääsemässä toiselle rannalle kun narukerä sotkeentui ja pojan piti vetää takaisin lähtöpaikkaan. Saattoipa tämä narun sekaantuminen olla Ilkan syytä, olikohan poikavuosilta jäänyt jotain hampaankoloon, mutta eihän se tähän kuulu. Seuraava yritys kuitenkin onnistui ja verkko oli vedessä.

Alkoi kilpa onginta, kalaakin tuli aivan tarpeeksi, vähän ylikin. Kallen kalansaalis tosin jäi pieneksi. Taikauskoisena miehenä, saatuaan ankeriaan onkeensa, joita täällä ei koskaan ole tavattu, luuli olevansa viimeistä kertaa kalastamassa. Kokosi onkivehkeensä kasaan, kuunteli valtimoaan ja kumarassa kuin Luspan-Leevi käveli reppujen luo. Silmälasitkin siinä hätäkässä katosivat. Kaiveli toisten reppuja ja löysikin ensimmäisestä pullollisen ruskeaa nestettä. Ei nähnyt etikettiä, tietäen sen silti varmaan olevan lääkettä, otti pari pitkää huikkaa ja lääkettä se olikin. Tästä piristyneenä hän jopa pystyi tekemään nuotion ja keittämään kahvin. Juuri kun kahvi oli valmis, saapuivat toisetkin asennolle kaloineen. Kallen suureksi iloksi kumartui Matti maahan sanoen, paneppas Kalle nuo silmälasisi taskuun, ettei niitä rikki poljeta. Jopa tunsi äsken niin masentunut Kallekin olevansa jälleen yksi heistä neljästä. Unohti ankeriaansa. Rupesi runoilemaan. Vaan pojat, te ette tiedä, miten kunnon kalakeitto keitetään. Ei siinä teoriat riitä, siinä kokemusta kaivataan. Kalastellessani Kari-Matin kanssa, Matti kertoi taidon isoisältänsä saaneen. Ei ole sama missä keität, mitä keität ja miten. Se on työ tärkeä, tosin ei kaipaa paljon järkeä. Jos on padassa särki, siinä ei auta järki. Vaikka kuinka ponnistaa, eipä taida onnistaa. Kun on pata, vettä ja siikaa, sitä syö helposti liikaa. Tähän kun sopivasti suolaa ripottaa, jaksaapa keitoksella vipottaa. Ei ole peli narrin, jos keittää muutaman harrin. Kalalleen se siijalle pärjää, tosin liemen tummemmaks värjää. Se ei ole taikaa, että keittäissä seuraa tarkoin aikaa.

Poikien saalis oli harria. Kalle vaikeni. Sanaakaan sanomatta, hän otti kalat ja perkasi ne jokirannassa. Saapasteli sitten padassa olevine kaloineen asennolle. Kalapadan hän hellävaroen asetti kepin varaan nuotion yläpuolelle. Repustaan hän kaivoi toisten suureksi hämmästykseksi sekuntaattorin. Tuijottaen jatkuvasti kalapataan, kyyhötti hän nuotion vierellä. Kun ensimmäiset kiehumisporeet ilmestyivät padassa olevan veden pinnalle, raksahti tarkkuuskello käymään. Kalakeiton keittäminen on kuulemma niin tarkkaa touhua, että äänekäs keskustelukin padan lähellä voi jonkin verran pilata keitosta. ei se niinkään paljon kaloihin vaikuta, mutta liemi ”juoksettuu” venyväksi. Eikä se perätön väite tarvitse olla. Vaikuttaahan ääni muutakin, voi rikkoa korvista tärykalvon, kuulemma. Olen itsekin nähnyt, miten ääni saa ihmisen muuttumaan kasvoiltaan tulipunaiseksi, jos se pääsee kyllin kuuluvana väärässä seurassa väärästä päästä. Kummakos nyt sitten, jos keitokseenki. aurinko paistoi ja kalapata kiehui.

Kalamiehet nauttivat suloista lepoa nuotionsa ympärillä. Kaikeksi onnettomuudeksi he olivat unohtaneet verkon veteen. Verkon keskikohdalta kuului valtava molskahdus. Kaikki kaverukset olivat ihmeen nopeasti rannassa, jännityksestä pakahtumaisillaan. Pentti katsoi velvollisuudekseen toimia ripeästi verkonheitossa saamansa kokemuksen omaavana. Suottahan tässä nyt uutta miestä kouluuttamaan noin pienen tehtävän takia. Muistamatta riisua vaatteitaan, hän hyppäsi veteen ja ui sille kohtaa verkkoa, missä ison kalan olla piti. Onnistui ja totesi verkossa olevan suuren taimenen, joka oli kohottanut pyydyksen lähelle veden pintaa. Syntyi kova taistelu. Pentti sai taimenensa kiedottua lujasti verkkoon, nukutti uhrinsa vääntämällä siltä niskat nurin, lähti voitokkaana uimaan kohti rantaa. Verkon heitossa sattunut kommellus toistui lähes samanlaisena. Surukseen hän huomasi, että oli takertunut saapasvarsissa olevista soljista verkkoon ja niin tiukasti, ettei saappaitten riisuminen vedessä onnistunut. Verkkoon lisääntynyt paino sattuman ansiosta helpoitti Pentin epätoivoiselta näyttävää tilaa. Se paju, jossa verkon siula oli vastarannalla, irtosi maasta ja niin pääsivät rannallaolijat aloittamaan pelastustyönsä. Verkalleen verkkoa vetäen saivat saaliin rantaan. Yhdestä verkosta saatuna lienee se kilomääräisesti pitäjän toiseksi paras, peräti 88kg. Jos ette usko, laskekaa. Pentti 81,5kg., taimen 1,5 kg. ja 2 kpl. haukia à 2,5 kg. Paras verkkokohtainen saalis tähän asti on Leppä-Kallella, hän sai helikopterin. Taimen ja Pentti otettiin talteen. Hauet, jotka saatiin irroitettua täysin terveinä, pantiin takaisin jokeen toivotuksin, näkemiin ensikesänä. Yks paha sana tunkeutui Kallen huulien välistä ja läksi hän harppomaan nuotiota kohden. Juoksutyylistä näytti siltä, niin kuin tärpättipullo olisi särkynyt housuntaskuun. Sitä se ei kuitenkaan ollut, hän vain muisti kalakeiton. Tosin hieman liian myöhään, tarkkuuskello näytti kahden minuutin ylikypsymistä. Sekä kalat että liemi tulivat kuitenkin syötyä. Etenkin Ilkan herkkua se liemi oli. Ei liemi ollut juoksettunutkaan, eihän sen kuullen lausuttu edes Riskun sukunimeä.

Taimen laitettiin tuohen sisään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan suolakalaksi, seuraavassa pysähdyspaikassa nautittavaksi. Pentille ojennettiin, tunnustuksena urheasta suorituksesta, koivukänsä kunniamerkki pihlajanlehden kera.

Nyt oli aika kasata kamppeet reppuihin ja jälleen matkalle. Noustuaan vähänmatkaa Kultavaaran laitaa ylöspäin, missä näköalat jälleen avartuivat, pysähtyivät retkeläisemme ihailemaan maisemia. Näkemisen arvoisia ne olivatkin. Kymmeniä kauniita järviä, monissa laajoja rantahietikoita, kaikissa peilityyni pinta johon rantamaisemat kuvastuivat. Paljon vaaroja, tuntureita ja hiekkaharjuja, näitten välissä vihreitä laaksoja. Laaksojen pohjalla mutkaisia puroja poukamineen eli kala-altaineen. Näissä altaissa on tammukan pojan lysti olla, rantapajukot suojaavat niitä joutilailta tunkeilijoilta, joitten madon sisään on koukku kätkettynä. Onnea vaan punakalan penskat, joskus taas tavataan.

Katseltavaa olisi ollut, muttei auta jumalauta, jälleen matkaan reppumiehet. Niin poijat lähtivät ja nyt alkoi 25 km. pituinen verryttelytaival tulevaa pikamatkaa varten. Tämä verryttelytaival tehtiin yhtämittaisena +33º lämpötilassa, jota selkeältä taivaalta paistava aurinko tuki, luoden lisää lämpöä ja viihtyisyyttä.

Voisi olettaa, että näin monen miehen porukassa on ”yhtä monta mieltä kuin miestäkin”. Se kertojaa eniten miellytti, ettei näin ollut. Miehet olivat varsin sopuisia, päätökset suunnasta ja vauhdista olivat ennen ohjelmoituja, ei kiistelty. Kaikki tapahtui kuin itsestään ja jälestäpäin arvosteltuna parhaalla mahdollisella tavalla. Käveltiin, aurinko paistoi ja hiki virtasi, mutta matka taittui ja kaikki olivat ihmeen tyytyväisiä.

Saavuttiin erään mäen päälle, johon oli muovaillut mukavan ”korttipöydän”. iso tasapäällinen kivi, jonka ympärillä 5 istuimeksi sopivaa pienempää kiveä. ”Tupakkatauko” kuului ihmisen ääni lintujen visertelyn joukosta. Reput putosivat selästä ja kaverukset istuivat ilman eri kehoitusta korttipöydän ympärille. Silloin rupesi Ilkka oikein esitelmätyyliin haukkumaan ystäväämme Oy. Alko Ab:tä ja yhteiskuntaa. Kun ne Pimeyden Pääruhtinaan palvelijat ovat ottaneet iskulauseeksi ”Siirry miedompiin”. Ei siinä ole paljon ajateltu. Kanna nyt tänne totivettä, kun rankinen ja eväät painavat enemmän kuin tarpeeksi. Voi pyhä yksinkertaisuus. Olisivat laittaneet joka neljännen tievan laelle olut-automaatin, josta saisi markalla lasillisen kylmää olutta. Siinä olisi järkeä. Lisäksi se olisi oikeaa takamaa, ei kun kehitysaluepolitiikkaa. Olosuhteitten pakosta kaiketi on otettava pieni ryyppy. Mietoutta en takaa, mutta kuitennii .... Pentti, joka todennälöisesti oli lukenut muutakin kuin aijanseipäitä, laski prosentteja Matin huuliparrasta. Kävellessä sen leveys oli 3 sm., puhuessa n. 2 sm., mutta maistettuaan Ilkan pullosta se kutistui 2,5 sm:n viiruksi nenän ja tummanpunaisten huulien väliin. Tämä taitaakin olla sitä kuuluisaa 120 % venäläistä punaleimaa, hän totesi.

Turhaan ei ollut aikaa käytettävä, sen jokainen tajusi. Ohjelmassa oli tiukka verryttelytaival. Esitelmään, tupakointiin ja ryyppyihin käytettiin aikaa vajaat kaksi minuuttia. Jälleen matkaan ja entistä reippaammalla tahdilla, olihan tahtia kiristettävä niinpaljon, että saadaan ”hukkaan mennyt” pariminuuttinen takaisin.

Niin pitkä ei matkamme koskaan lie, ettei sen loppukin koittais. Ei se nyt sentään loppua tarvitse merkitä enemmälti kuin tämän taksvärkin osalta. Tultiimpa siihen kohtaan, jonka edellisessä pysähdyspaikassa oli määränpääksi asetettu.

Olipa totisesti ihana paikka tämäkin. Ei tätäkään sanoin kertoa voi. Ei voi, ei voi. Mikäli joku uskaltaisi tätä kauneutta ruveta suomenkielen sanavarastolla omasta mielestään täydellisenä kuvaamaan, olisi se Luojan töiden törkeää vääristelyä. niin kaunista se oli. Koetan kertoa pieniä yksityiskohtia asentopaikastamme. Nuotiopaikka kahden puron muodostamassa niemessä, apsoluuttisen tasaisella hiekkakankaalla, kasvullisuutena valkoinen jäkälä ja siellä täällä pieni koivupensas. Itäpuolella, n. 200 m:n syvän rotkon pohjalla virtaava Tshermakkajoki, jonka taustana kalliopintainen Pahtavaara. Etelässä kaunis, jyrkkien kallioseinämien kahdenpuolen rajaama joki-uoma kiiltävine poukamineen. Pohjoisella puolella tasaista tunturia, jonka katkaisee pienoinen kuru, siellä täällä maanpinnalle pistäytyvine puron virtauksineen. Lännessä, 10 m:n päässä asentopaikasta e.m. puro. Purossa kristallinkirkas vesi. Olisikohan Aikojen Herra laittanut sen vain poruukkaamme varten, vai liekö sillä ollut muutakin tarkoitusta, tällä iki-ihanalla uima-altaalla. Se oli kymmenisen metriä pitkä, 2-3 m. leveä, puhtaan hiekan pohjustama n. 50 sm. syvä allas. Ihana pesupaikka. Siitä sai myös taatusti puhdasta toti- ja kahvivettä. Molempiin sitä myös käytettiin.

Nuotion saanti oli varsin vaivaton. Pieniä kuivuneita koivuja oli tarpeeksi. Miehet olivat väsyneitä, samoin Risku Perkele. Keitetty kahvi sai kaverimme kohtalaisen virkeiksi. Repusta kaivettiin ennenkerrottu taimen. Olipa se totisesti näkemisen arvoinen, mutta miestemme ilmeistä päätellen maultaan moitteeton. Liekö ollut maailman parhainta kalapasteijaa. Se oli, poiketen tavallisten pasteijoiten tinatölkistä, pakattu taimenen nahkaan, siltikin lusikalla syötävää. Lämmin ilma, paahtavan auringon myötävaikutuksella oli saanut taimenen muuttumaan punaiseksi lohipasteijaksi.

Istuttiin ja juteltiin. Paahtava aurinko ja muutenkin lämmin ilma olivat halvaannuttaneet sääsket, niistä ei pahemmin haittaa ollut. Yksi sääski sentään lenteli, se oli Kallelle tuttu viimekesästä, se oli sokea, eikä pahemmin häirinnyt. Olisipa totisesti ollut mainio tilaisuus viettää yhteinen mukava juttutuokio, ellei Pentin katse olisi sattunut suuntautumaan kohti etelää. Alhaalla näkyvät kirkkaat poukamat saivat hänen kalamiesvaistonsa heräämään. saipa vielä Ilkankin niin hulluksi, että laskeutui hänen kanssaan ihanalta kankaalta ryteikköiseen jokilaaksoon. Kaiken hulluuden lisäksi he ottivat onkivehkeensä mukaan. Niin kuin pajukossa rämpiminen ei olisi kyllin työlästä ilman sekaantuvaa siimaa.

Matti ja Kalle jäivät asennolle ilman vaatteita, nauttien auringosta, jota valkoiselle miehelle ei liikaa tarjota. Välillä he pistäytyivät polskuttelemaan iki-ihanaan uima-altaaseensa.

Eihän suomalainen osaa aivan toimettomana olla. Matin siirrellessä reppuja auringonvarjoon pensaan taka, kiinnittyi hänen huomionsa Pentin repun painoon kokoon verrattuna. Turhan raskas noin pieneksi. Uteliaisuus heräsi. Reppu avattiin. Voi pojat, Pentti parka. Suotta rasittaa itseään. Kantaa vettä yli 60 % aineeseen verrattuna. Hänen repustaan nimittäin löytyi 3 kpl. pulloja sinetöityin korkein ja kyljessä luki: JALOVIINAA +++. Matissa heräsi voimakas tunne, pohjautuen lähimmäisenrakkauteen. autetaan mistä mäessä, korkea on tuo vaara menoreitillämme. Päästetään Pentti tuon kamalan painon alta. Niin, tuumi Kalle, tuolla rotkon laidassa on hyvä kivi, käy ne murskaamassa siellä. Kivi oli liian kaukana, Matin vireys ei sinne yltänyt. Esitti Kallelle, ettei se murskaaminen välttämätön ole, keveneväthän ne puolella kilolla kappale kun tyhjenevät. Jottei tyhjentäminen saastuttaisi luontoa, päättivät ha juoda ne. Silloinhan niitten vaikutus ei turmele kasvillisuutta, pikemminkin päinvastoin. Tuumasta toimeen. Pullo n:o 1 avattiin, kuppiin kaadettiin ja varovasti maistettiin. Ei hullumpaa, kun janotti ja korvissa kaikui iskulause, ”Siirtykää miedompiin”. Tätä noudattaen Kalle haki pannullisen vettä altaan yläreunalta ja taas maistettiin, tosin miedompaa. Ei siinä kauvan aikaa kulunut, kun kaverusten kielijänteet olivat kadonneet ja juttu luisti kuin vuolain virta alapuolella olevassa purossa. Jopa rupesi Kalle kehumaan Penttiä. On se vain eri poika, kun on kantanut 0,97 litraa vettä tälle korkeudelle. Niin kuin ei yhtä hyvää vettä täältä saisi. Suomen ennätys se on, oikea sisunnäyte. Vielä kolmessa pullossa. Kykyllä Pe entti o on ke-kelpo kahaveri. Jo va vain she saa aapii tu ulla totoistiki. niin paljon pojat puhuivat, vaikka kaksin olivat, että jos sen pitäisi kirjaintarkasti paperille panna, ei Haarlan-Rafael kerkeäisi paperia tehhä, eikä sitä kukaan kirjoittaa jaksaisi. Jätetään tähän.

Jopahan siellä rinteessä näkyivät Ilkka ja Penttikin tulevan. Molemmilla pitkä varras passelikokoisia tammukoita kiduksista ripustettuna tuoreeseen pajuun. Poikien ilmeestä näkyi selvästi, että harmi, mitä suo ja pajut aiheuttivat, olivat tammukat kaksinkerroin korvanneet. Ilmeistä puheenollen, olisittepa nähneet niitten nuotioveljesten ilmeet. Hymykin oli niin leveää, että suupielet yltivät korvien alapuolelle. Matti nousi seisomaan, nousi, muttei sitä seisomiseksi voi sanoa, pikemminkin se oli ”hypätä leveyttä” ja aloitti puheen sekavalla, mutta silti kuuluvalla äänellä: Arvoisat kansalaiset! Nyt kun olemme kokoontuneet yhteen tänne jylhän luonnon keskelle, missä lyhytvartisissa kumisaappaissa asuva ihminen tuntee itsensä niin kovin pieneksi, on minun aluksi kiitettävä Teitä suuresta luottamuksesta ja niistä voimia vaativista uhrauksista, mitä olette hyväkseni tehneet. Huomioiden menosuunnassa näkyvän vastamäen, on tämä herra katsonut parhaaksi, Kallen esittämä (valehteli, kukaan ei esittänyt. Tekijän huomautus) ja itsensä kannattamana ja kun muita kannatettuja esityksiä ei ollut, pois kutsua turhat painot itsekunkin repuista. Tällä toimenpiteellä olemme saaneet aikaan suuria helpotuksia, etenkin Pentin osalle. katson, että luottamukselliset suhteet .... Pitemmälle ei puhuja kerennyt, kun hyppy vasemmalle oli liian pitkä, johtaen puhujan koivupensaan viereen vaakasuoraan asentoon. Niin olivat tällä kertaa tämän kaverin osalta taimenet paistettu. Pentti loi vähän epäilevän katseen kohti Kallea, tarkasti reppunsa ja totesi edellisen puhujan olleen oikeassa. Kalle toveruutta tuntien, asettui Matin viereen ja nukkui heti.

Ainoat ”eloonjääneet”, Ilkka ja Pentti paistoivat taimenta vartaassa ja keittivät makoisan kahvin. Niistä kyllikseen nautittuaan asettuivat hekin levolle. Niin lepäsivät väsyneet matkamiehet. Aurinko paistoi ja lämmintä oli. Linnut lauloivat toistensa iloksi, näille kavereille ei visertää tarvinnut. Eivät he sitä kuulleet ja olisivat nukkuneet muutenkin.

Jälleen herätys, kuka sen antoi, ei tarkalleen selvää saanut. taisivatpa olla herättäjinä jälleen elinvoimansa saaneet sääsket. Toiset heräsivät virkeinä, toiset vähemmän virkeinä. kaikki kuitennii heräsivät. Matin ja Kallen vähin äänin vaihtamista mielipiteistä kuulin sen verran, että edellisen säätiedoituksen mukaan heidän kohdallaan oli näkyväisyys ollut paikkapaikoin sumun heikentämä.

Jälleen alkoi reppujen ympärillä olemaan vilkasta liikettä. Nuotio syttyi, kätkien syleilyynsä 2 mustaa kahvipannua. Kun aamukahvi oli juotu, pesu- y.m. aamutoimet suoritettu, oli jälleen 4 reipasta miestä valmiina aloittamaan raittiin retkeilynsä koskemattomassa erämaassa.

Ensin oli ylitettävä vuolaana virtaava puro, sen jälkeen loiva pitkä nousu tunturiin, kohti pohjoista ja suuntana Norjan raja. Suoritettu verryttely antoi lupaavan kunnon tälle pikamarssille. Kuntoa siinä tarvittiinki. Matkaa tosin kartan mukaan oli vain 38,7 km., mutta muita odottamattomia esteitä ilmeni matkalla. Sääsket, jotka myöskin olivat levänneet lämpimän takia, olivat nyt ilman vähän viilennyttyä entistä virkeämpiä. Niitä oli paljon ja pirteitä ne olivat. Tämä harvinainen näky, 4 miestä näillä selkosilla, sai ne kerääntymään yhteen ja ympärillemme. Mikäli niitten tarkoitus oli viihdyttää vieraitaan, siinä ne erehtyivät. Seurueemme suorastaan kärsi niistä. Lopulta parvi oli niin tiheä, että piti kepillä porata reikää parveen, jotta näki edessä olevia maisemia. Tämä eteensä näkeminen on varsin tärkeä seikka, kun ei mukana kompassia ole. Siinä helposti kävelee ympyrää, jos umpimähkään menee. Onnellisesti saavuttiin järven rantaan, joka pitikin olla reitin varrella. Olipa sen verran taivalta takana, että kahvit oli ansaittu. Pientä varpua ja sammalta kerättiin nuotioon, puita suurempia ei ollut. Oltiin tunturissa. Onnellisesti sujui kahvin keitto, sen juominen oli asia erikseen. Nälkä ei kellään ollut, jano kaikilla. Kun kaatoi kahvia kuppiin, oli kuppi tuskin puolillaan kun siinä ja kellui kymmenkunta pitkäjalkaista sääskeä. Turha niitä oli pois onkia. Kun sai yhden vedettyä sääristä ylös, oli kaksi tilalla. Ilkka veti kasvoilleen päättäväisen ilmeen, loihe lausumaan: Olen suurempiakin lihapaloja kokonaisena niellyt, menköön rakkarit. Niimpä pojat nauttivat kukin pari kolme kupillista sääskivelliä, joka oli kahvilla höystetty. Hyvin näytti maistuvan. Ei siinä vellin nauttimisen jälkeen taukoa pidetty, hetkessä olivat kamppeet koossa ja miehet jälleen matkalla. Olipa se totisesti menoa. Jo vain sitä oli mukava sivusta katsoa. Näytti totisesti siltä, että niistä porukan kahdeksasta kumisaappaasta oli jatkuvasti yhdeksän ilmassa. Sanaakaan ei virkattu, kaikilla oli täysi työ kävelystä.

Vihdoin ja viimein saavutettiin määränpää, Suukisautsin latva. Lounaisella taivaalla näkyi pilviä ja kuului kaukaista ukkosen jyrinää. Olo oli kuitenkin turvallista, olihan paikalla tupa, jos satamaan alkaa onhan katto päänpäälle. Ei siinä pitkään mietitty ennen kuin kaikki olivat pitkällään rankisen alla, petinänsä sammalvuode vihree. Suottahan tunkkaiseen tupaan menee, kun ulkonakin olla saa. Eihän se peti hääppönen ollut, Ilkan mielestä se sentään reippaasti kotiolot vastas. Niin he nukkuivat jälleen, pitkään ja hartaasti.

Pitäähän sitä välillä herätäkin, muuten ei voi nukkua uudelleen. Niimpä nytkin kävi. Herättyään huomasivat retkeläiset ilokseen, että ilma on yhtä kaunis kuin ennenkin. Eikä paikassakaan moittimista ollu. Pienoinen kaunis järvi juuri vedenjakajalla, josta lähti joki sekä Jäämereen että Pohjanlahteen. Eikö olisikin ihannepaikka kanoottimiehelle, joka suunnalle myötävirta. Ootko moista ennen nähnyt. Eipä olisi Höhlä-Viktorikaan tarvinnut ihmetellä samaa seikkaa, mitä ihmetteli seisoessaan kivellä Kuivassakoskessa. Näytti sormella kaverilleen kahta suuntaa, kato ku tuolapäin on vastavirta ja tuola myötävirta. Kumma homma.

Kahvi keitettiin, se juotiin ja vähän rupateltiin. Kukaan ei edes puhunut kaloista, vaikka niitä muutaman kymmenen metrin päässä olevassa järvessä olisi ollut vaikka kuinka paljon. Katsoipa ”Ylikokki-Ilkka” nyt aikansa tulleen. hän kaivoi repustaan sen seitsemänlaisia keittopusseja, rupesi kyselemään kavereittensa makusuuntia. Pidätkö parsasta, vasikasta, tomaattikeitosta, herkkusienistä vaiko kanasta. Kaikilla oli vähän eri maku ja keitosta tuli sen mukainen. Siinä oli ”jokaiselle jotakin”. taisipa siinä olla pari parsaa, vissiin viis vasikkaa, ehkäpä muutakin. Mutta hyvää se silti oli ja ravitsevaa. Jälkiruuaksi hän tarjosi eräästä pussista keittämäänsä hetelmäkeittoa. Muuten jälkiruoka hyvää oli, toisten mielestä tosin turhan paljon rasvaa ja suoloja. Nämä varjotekijät johtuivat yksinkertaisesti siitä, että kokki sekosi tyhjentämissään pusseissa. Luki ohjeet väärän pussin kyljestä, siinä kehoitettiin lisäämään keitokseen vähän voita ja suolaa. ”Vähän” on melko suhteellinen käsite. Suolankäytössä se kokkimme käsitteen mukaan on: 1l. vettä ja 1 kourallinen suolaa. Risku Perkele suorastaan protestoi jälkiruokaa. Lätkäytettyään sitä kielelleen, pyyhki käpälällä kielensä, katsoi surullisen näköisenä Ilkkaa, pudisti päätään ja paineli sääskisuojansa alle ruokalevolle.

Jälleen lähdettiin, samalla päätettiin seurata vähänmatkaa Jäämerelle laskevan joen vartta. Eipä vaellus pitkäksi muodostunut kun vastassa oli kaunis, tyyni, korkeitten vaarojen ympäröimä järvi. Järvelle antoi lisäkauneutta siinä uiskenteleva laulujoutsenparvi. Jokainen pojista manaili sitä, että se loisto kamerani unohtui kotiin. Jos se olisi mukana, saispa kauniita kuvia. Mutta eipä hätää. Kameran unohtumisen ha muistivat lähteissään, ostivat porukalla 9:50 mk:n kameran ja 2 filmirullaa, oikeaa musta-valkoista. Alkoi ankara kuvaus. Aina taustana sama järvi joutsenineen, henkilöt ja ilmeet vain etualalla vaihtuivat.

Järvi oli kalaisen näköinen ja sitä se olikin. Jatkuvasti oli kymmeniä kaloja hakemassa hyönteisiä vedenpinnalta. Ilkan ja Pentin kalamiesvaistot heräsivät jälleen voimakkaina. Eipä ollut miehillä nälkä, eikä kannattanut ajatella aittoihin keräämistä. Mitä tehdä. He laittoivat heittovapansa kuntoon ja siimanpäähän vieheen. varmuuden vuoksi vieheistä poistettiin koukut, oli vain sileää metallia. Pojat talsivat rannalle ja aloittivat koukuttoman kalastuksensa. Heitot onnistuivat, joka heitolla tuli kala lähelle rantahietikkoa. Siinä sen poloisen oli kuitenkin hellitettävä otteensa. Olipa rauduilla harmistuneen näköinen ilme naamassaan, painuessaan takaisin syvyyksiin. Arvelivat varmaan, taas meni vitosen vilkku ihan ilmaiseksi. Matti ja Kalle istuivat reppujensa vierellä, lisäksi hyvin tyytyväisen näköisinä. Mitä lie juonia punoneet, vai tosissaanko luontoa ihailivat. Sen verran ja kavereita tunnen, etten jälkimmäiseen kirjaintarkasti usko.

Saivat kalamiehet narrata rautuja tarpeekseen, lopettivat narrinpelinsä, palasivat reppujen luo. Alkoi armoton kävely jälleen, suuntana Kalkujärvi.

Alkumatkasta edellä kävellä lenkutteli Kalle. Jonkin matkaa talsi suoraan, mutta sitten rupesi perässä tulevien mielestä kaartamaan liiaksi vasemmalle. Suunta tarkistettiin muuraismättäistä ja virheelliseksi todettiin. Ka koranus, tuumi kalle. Minullahan ovat kumisaappaat väärissä jaloissa, kummakos jos vikaan vetää. Empä heitä vaihtaa viitsi, kävele sie Ilkka eessä. Ilkka olikin hyvä kellokas. Hänen reppunsa kuivuneet satulat vinkuivat, narinan helposti eroitti lintujen äänistä. Häntä oli helppo seurata korvakuulolla.

Seuraava pysähdyspaikka oli Valkamaoivin laki. Siinä on totisesti näköalapaikka. Kalku- ja Pöyrisjärvi ynnä kymmeniä pikkujärviä olivat kuin lautasella edessämme. 50-60 km:n. päässä olevat tunturit olivat tämän lautasen reunoina. Siinä ihailtiin ja ihmeteltiin. Kalkujärven rannoilla näkyi muutamia poromiesten laavuja, joista savu kohosi tyyneen ilmaan. Väittipä Pentti näkevänsä ihmisiäkin, peräti 4kpl. Sitä vain ihmetteli, ettei yksi voi olla lappalaisia, koska sillä on siniset silmät. Mistä lie saanut yliluonnollisen näköaistinsa nähdä silmien väri 6-7 km. päähän. Leikkipuheena sitä toiset pitivät. Tämä väite ”sinisilmäisyydestä” osoittautui myöhemmin todeksi. Olisi vielä arvannut väittää, että yhden laavupuun nokassa sääski haukottelee ja hioo kynsiään, olisi sekin uskottu.

Lähdettävä oli tästäkin ihanasta paikasta. Eipä siinä tarvinnut kauvankaan saappaita heitellä, ennen kuin oltiin Kalkujärvellä ja ihmisten ilmoilla.

Alkuasukkaat olivat myöskin kauvempaa ja huomanneet nämä kummat kulkijat. viiden miehen porukka kymmenen räyskyttävän koiran kanssa oli kerääntynyt laavukylän laidalle vieraita vastaan. Nyt palasivat ystävämme aikaan, toisin sanoen kysyivät, mikähän päivä nyt on ja paljonko kello. Anttoni oli vilkkain ja vastasi, että lauvantai on ja kello on kymmenen ja yksi yli minutin yli uheksan. Samalla hän lähti juoksemaan kohti laavua selittäen, ei mina olla varma onko tema kellu justhinsa suomenaika, mutta laavussa oleva kello on juuri oikiassa. Niimpä miehemme laittoivat kellonsa laavukellon aikaan ja se oli just oikia aika. Onhan kello tärkeä kapine mm. kalojen syöntiaikaa ajatellen.

Alkuasukkaat kertoivat heidän ”asutuskeskuksessa” olevan 16 miestä ja yhden naisen. Samaan hengenvetoon Anttoni selitti, että voi kauhia kun toissayönä ukko pani nuot vaarat tärisivät. Se pani niin kauhiasti, etta nukkuman ei tullu mittän. Jopahan Matin silmä rupesi loistamaan. Varmaan hänen liikemiesvaistonsa heräsivät. Sen ukon osoitteesta varmaan etelän ikäneitot maksaisivat kovan hinnan. Ainakin hän rupesi Anttonilta utelemaan ukon nimeä ja osoitetta. Ei mina osoitetta tiia, tula se tuli ja tuone meni, sanoi Antton, samalla näyttäen kädellään lounaasta koilliseen. Saattaa olla jo Sipiriassa, kuka sen tietaa. Nyt katsoi Kalle olevansa tarpeeseen, tulkkina. Sanoi Matille, käsititköhän poika väärin. Täällä kun ”ukko panee” tarkoittaa se sitä, että on ukonilma, ei sen kummempaa. Paljon on sanoja, jotka tarkoittavat aivan toista meillä kuin teillä. Kun teilläpäin teurastetaan hieho, se on sama toimitus, kun meillä tapetaan nuorukainen. muuten nuorukaisen liha on nyt kovassa hinnassa. Tämän tulkinnan kuultuaan pisti Matti paperin ja kynän taskuunsa. Hänen naamanilmeensä oli samannäköinen, kuin olettaisi olevan miehellä, joka on täyttänyt veikkauskupongin täysosumalle, mutta jättänyt sen viemättä asiamiehelle.

Kun siinä oli vähänaikaa rupateltu, sonnustautuivat jälleen miehemme matkantekoon. Suuntana Kalkujoen koski. Äänettöminä, tosin Matin itsekseen mutistessa, keleen ukko, matka jatkui alas jokivartta tiettyyn tievannokkaan.

Tievannokka saavutettiin ja siihen perustettiin asentopaikka. Kalkujoki oli kuivana, sen oli helppo koskesta ylittää, silti siitä helposti kahviveden sai. Kahvi keitettiin ja nautittiin retkieväitä. Oli keskipäivä, joten ei ollut kiirettä kalalle. ottipa porukkamme pienet torkut siinä kosken kohistessa verkalleen. Iltapäivällä rupesivat kumisaappaat liikahtelemaan rankisessa, vihtoin oli koko roikka jälleen kahvipannunsa kimpussa. Tämän jälkeen jälleen kalastamaan. Ilkka ja Pentti onkipelein, Matti ja Kalle verkon kanssa. Verkko heitettiin joen yli juuri kosken niskalta, toisin sanoen lähes kuiville kiville. Nämä verkkomiehet tajusivat olevansa lomalla, eivätkä he mitään työhulluja olleet muutenkaan, joten helpoin ratkaisu on paras ratkaisu. Tosipuheessa verkko oli heikosti pyyntiin pantu, kaloille se oli liian korkealla ja linnuille liian matalalla. Mutta jotta ystävämme eivät odotellessaan ikävystyisi, oli riekko-emo, tuntien tovereitten luonnonläheisyyden, tuonut piipunkopan kokoiset poikansa jokirantaan kalamiesten ihailtavaksi. Söpöjä kanoja ne olivatkin. Eikä niitä ollut sen enempää eikä vähempää, tasan tusina, tosin yhtä vaila. Emolintu jo rupesi kutsumaan lapsiaan, nimittäen kaikkia Pekaksi. Matti otti yhden hellästi käteensä, asetti sen lähelle poskeaan ja esitti itsensä. Kun sinä olet Pekka, olen minä Matti, kaunis nimi kummallakin, eikö niin. Mutta menepä nyt kiltisti emosi luo, äiti odottaa tuolla pensaan takana. Niin jäivät riekonpojat, verkko koettiin ja tyhjäksi todettiin. Laskivat jo pojat sardiinivarastonsa, heikosti riittävät, mutta kun ei ui niin ei ui. Olivatpa vähällä jo avata yhden purkin, kun heidän silmänsä revähtivät aivan pyöreiksi. Sieltä tulivat onkimiehet, vetäen perässään neljää, lähes itsensäkokoista harria. Ei ole pulaa kalasta, hihkasi Kalle, ollaan me eri kalamiehiä. Niinhän se on, että jos ei me saaha, ei kukaan saa. Jälleen hän pääsi mielityöhönsä, kalankeittoon. Nyt ei keitos liikaa kiehu, siitä piän tarkan huolen, kehui hän. Eikä se piloille kiehunutkaan. Oli totisesti maukkaannäköinen kalakeitto, varmaan se oli muutakin kuin ”näköinen”. En olisi uskonut, että senkokoisten miesten sisään mahtuu niin paljon kalaa, kun ne söivät. Vielä päällepäätteeksi mokomat joivat 4 litraa lientä, saattoi sitä olla viisikin litraa, mutta kaikki meni eikä kunnolla piisannutkaan. Tulipa mieleeni, että jotta jospa tuommoista ”tauroa” saisi jostakin helsinkiläisestä ravintolasta noin suurina annoksina per nokka 50 markan annoshintaan, menekki olisi tarjontaan suurempi ja hinta kestäis nostaa reilulla kympillä. Asiakkaita riittäis, joka kerran kävisi, kävisi toistikin ja toisi kavereita mukanaan, nämä palaisivat taasen toisten kavereitten kans ja pian koko Helsinki olisi päivällisvieraana. Oli se komea kalakeitto.

Kovin olivat pojat tyytyväisen näköisiä ruokasavuja vetellessään. Kunnon ateria vaatii ruokalevon. Jokainen vuorollaan, saatuansa savukkeensa poltetuksi, tukki päänsä rankiseen. Heti huomasi rankisen muodosta, että kangas on korkeammalla keskikohdalta kuin ennen. Tavanomaisen kuorsauksen lisäksi kuului rankisesta muitakin ääniä, mutta jääkööt ne omaan arvoonsa. Selällään ne poijat nukkuivat ja levoksi se tuli. Ainakin herättyään olivat virkeän ja ilosen näköisiä, paitsi Kalle, jonka ilme toisten mielestä olosuhteisiin nähden oli lähes ”hapan”. Välskärinä Ilkka, tietäen Kallen iän ja terveyden, rupesi kaveria haastattelemaan, että onkos tämä reissu sinun voimillesi ollut ylivoimainen ja tuntuuko väsyttävän. Eeii, vastas Kalle. Minua vain kenkuttaa se näkemäni uni. Ka kerro kerro se, kehoittivat toiset. Kertoihan Kalle, tosin tavallista totisempana. Näin unissa, että meillä oli tavallista hemaisevan näköisempi turistinainen, nimeltä Tolores. Mielestäni pääsimme yhteisymmärrykseen eräästä hyvin tärkeästä yksityiskohdasta, kerkesin ja iloita ennakkon tästä. Yht’äkkiä ilmestyi vaimoni siihen, uljaasti ilmoittaen, että menepä Kalle sie päivälevolle, kyllä mie myyn näitä poronsarvia. Kyllä minua kenkutti, että pitikin tulla juuri nyt sarvikauppoihin, pilasi koko homman. Olin nimittäin juuri saamassa eräistä sarvista 30 markkaa, vaikka näitten hinnaksi oli lyijykynällä hyvin ohuesti merkitty kakskymppiä. Oletin, ettei eukko huomaa sitä merkintää peukalolla sutata, joutuu kympin varmasti takaisin luovuttamaan ja todellisuudessa nämä sarvet nykyhinnalla olisivat olleet hyvinkin sen 30 arvoiset.

Lähdettävä oli tästäkin kortteeripaikasta ja niin myös teimme. Kävelimme halki Kalkumaraston, korkeahko selänne sekin, jonka länsipään katkaisee pienehkö Valkamajoki. Ei joki suuren suuri ole, mutta ompahan sr melkoisen laakson muovaillut tehostamaan omaa ”suuruuttaan”. Tähän laaksoon oli kerääntynyt arviolta 10.000 poroa ruokailemaan. Ihailimme maraston länsipäässä tätä porolaumaa. Laaksossa oli n.s. suojaväri, vihreää, harmaata, ruskeaa ja monta muuta. Porot kävelivät siellä edestakaisin harmaina liikkuvina pisteinä. Tästä tuli jollekin kavereistamme mieleen kuvaus viimeisen sodanajalta asetakeista ja täistä. Mielikuvitus sai laakson muodostumaan avoimeksi, levitetyksi sotilastakiksi. Levitetyn takin muotoinen laakso olikin. Hihat muodostuivat vastakkaisista suoalueista, jotka pistäytyivät laaksosta toinen itään ja toinen länteen. Takin nappeina oli laakson itäreunalla oleva rivi valtavia luonnonkiviä. Kun oikein tarkoin katsoi, huomasi laakson länsipuolella pieniä heteitä rivissä, napinreikiä. Tämän takin ”selässä” kävelevät harmaat porot olivat varmasti maailman suurin, suuria olivat ne täitkin ja paljon niitä oli.

Käveltyämme kohti jokirantaa, häipyivät takin ääriviivat hiljalleen ja maasto oli taasen tavallista ”maisemaa”. Saavuimme jokirantaan, pieni sievä koski osui kohdallemme jonka alapuolella oli kalaisen näköinen poukama, rannat olivat avointa tallattua niittyä. Oikein ihanne paikka virvelimiehille. Joen vesi oli kirkasta, mutta vain hetken. Porot päättivät ja myöskin päätöksensä pitivät, tehdä meille pientä pilaa. Parisensataa poroa pinkaisi jokeen juuri meidän yläpuolella, kaivoivat kaiken pohjaliejun virran mukaan ja laskivat tuhansia ”rusinoita” veteen. Näin tuhmaa temppua emme olisi osanneet niiltä odottaa, kaiketipa ne halusivat näyttää lantalaisille, etteivät näitten alueitten luonnonrikkaudet kuulu teikäläisille. Huolimatta tästä, tokihan Pentti ja Ilkka päättivät koettaa kalaonneaan. Porot puolestaan pitivät huolen kalojen peloittelusta, vielä niin näkyvästi ja tehokkaasti, että onkimiehet katsoivat touhunsa olevan pelkkää ajanhaaskausta. Vedenjuominenki jäi pelkäksi haaveeksi, vaikka janotti niin vietävästi. Allapäin, pahoilla mielin ja kurkku kuivana läksimme kohti Pöyrisjoen Suomanivaa, josta joen voi ylittää kahlaamalla.

Kävelimme, maisemat muuttuivat alaviksi, lopulta suoksi. Tavoitimme viimein viimein Pöyrisjoen kohdalla, jossa Suomajoki siihen yhtyy. Rantatörmä oli korkea ja kuiva, veden jyrkäksi syövyttämä. Vesi ja vieremät olivat siihen muovailleet mukavia istuimia selkänojineen. Ilkka istui erääseen tällaiseen ”lepotuoliin”, totesi kellon olevan tasan 10 ja sunnuntaiaamun. Nyt on kirkonaika ja tämä poika ei silloin kävele. Näin hän virkkoi, risti kätensä ja tälläsi kasvoilleen mitä hartaimman näköisen ilmeen, istuen täysin äänettömänä paikallaan. Kalle puolestaan pisti pitkäkseen joen suuntaisesti, reppu päänalusenaan ja pusero kasvoille sääskisuojaksi. Tottumus on toinen luonto, hän kuulemma aina nukkuu kirkonaikana, nukahti nytkin. Eikä varmaankaan kuorsauksellaan tälläkertaa häirinnyt toisia sanankuulijoita.

matti ja Pentti puolestaan rupesivat vuoronperään ja toisinaan samanaikaisestikin kertoilemaan kaskujaan. juttunsa olivat niin leveitä, että tuskin mahtuisivat entisille sokeritoppaparille, eivät ainakaan tällaiselle arkille. Mikäli jutut pitäisivät vielä julkasta asioita valaisevin valokuvin, häätyis kuvat hakea Tanskanmaalta, eikä kertojalla näin pitkälle matkalle varaa ole. Joten olosuhteitten pakosta niitten kertominen tälläkertaa jääköön pois ohjelmasta. Nyt katsoi kertojakin, aikansa kuunneltuaan heidän juttujaan ja samalla todeten ne totuudesta kovasti poikkeavaksi, yhtyä puheisiin. Kaskuna kaiketi meinasin juttuni jurista, mutta kun olen sen niin monesti ja kirjaintarkasti kertonut, näytti kavereista, että olen ensiluokkalainen ja yritän lukukirjani läksykappaletta opettajan iloksi sanasta sanaan kertoa. Kertomassani olivat kaikki sanat painatuskelpoisia, ilman syytteenpelkoa siveettömästä julkaisusta, kerron sen vieläkin. Siihen aikaan kun isäni minua kasvatti ja opetti, hän mm. sanoi: Poikani, jos tulee tilanteita, että sinun pitää valehdella, valehtele niin, että ainakin 25 % kertomastasi on totta. Jos et näin korkeaan lukemaan pääse, yritä kuitenki. Tätä elämänohjetta olen koettanut toteuttaa, milloin paremmalla – milloin huonommalla menestyksellä. Aina kuitenkin yrittänyt. Lasteni lisäksi annan tämän saman ohjeen kaikille retkeläisillemme, uskomatta kuitenkaan sitä, että he jaksavat näin tiukkaa ohjetta noudattaa.

Ilkka istui entistään hurskaamman näköisenä tuolissaan, esittäen silloin tällöin lyhyen virrenpätkän, veisaten tosin hyvin hiljaisella äänellä. Kalle nukkui yhä. Ilma oli tyyni ja raikas. veisattavien virsien joukossa sattui olemaan no. 430, 3:s säkeistö. Tämän säkeistön loppuosan: Siell’ esteet lukemattomat, Suot, laaksot, mäet, kukkulat Kohtaavat matkamiestä, Ilkka veti oikein reippaasti kauniilla lauluäänellään. Se oli kaunista kuultavaksi. Veisuuseen vastasi kaiku seitsemästä vaarasta vuoronperään ja ääni harhaili pari minuuttia vaarasta toiseen senjälkeen kun Ilkka oli suunsa sulkenut. Se oli oikeaa korpimusiikkia ja harvalla ihmisellä on onnea kuulla edes kerran elämässään moista.

Mitä päivän tekstiin tulee ja mikäli Ilkka sen kuuli, (Matin ja Pentin puheet) oli se varmaan kaikkien aikojen hartaustilaisuus. Saarnoja ei takuulla oltu tuomiokapitulista määrätty, senluontoisia ne olivat.

Kun hautaushetki oli päättynyt, päätettiin keittää kirkkokahvit. Ensin nuotionteko, selvähän se. Sitten vettä pannuun ja pannu tulelle. Olipa Kalle varannut reppunsa syvimpään lokeroon herkkujansa sunnuntaita varten ja uskollisesti ne siellä säilyttänyt. Nyt hän kaivoi ne esiin, ns. lehmän juuston ja kuivalihaa. Ulkonäöltään oli kuivalihan palanen kuin pahimmoilleen palanut nahkanpala. Juusto ei, pintaan tarttuneita leivänmuruja ja muuta pientä roskaa lukuunottamatta, ollut hullumman näköinen, tosin hiukan homeessa. Itse hän piti näitä herkkujaan verrattomina, kaverit näyttivät vähän niitä epäilevän, ottivat kuitenkin kohteliaisuussyistä. Kun kuivalihasta pinnan pois leikkeli karvojen alapuolelle asti, löytyihän sieltä syötävännäköistäkin.

Mutta jatketaampa matkaa, muuten ei perille päästä. Ensin oli käveltävä vähänmatkaa Suomajokivartta ylöspäin jotta joen voisi ylittää. Pian sentään löytyi sopiva ylityspaikka, siitä matka jatkui suoraan kohti kilometrin päässä olevaa Pöyrisjoen ylityspaikkaa, Suomanivaa. Joki oli melkoisesti tulvassa, kahlaaminen oli normaalia varovaisemmin suoritettava, jotta pääsisi yli kuivin jaloin. Eihän jalkojen kastuminen näin lämpimänä aikana mitenkään vaarallista ole, ompahan vain kuivinjaloin pääsy ikään kuin kunnia-asia. Kävihän ylittäminen äärimmäistä varovaisuutta noudattaen toisilta, mutta Matin saapasvarret olivat auttamattomasti liian lyhyet. Mikäs nyt eteen. Ilkka iloisena siitä, että oli kuivana poikana joen oikealla puolella, päätti auttaa pikkuveljen yhtä onnelliseen olotilaan. Hän riisui saappaansa, käveli avojaloin rantaviivalle. Kosken kohina esti ajatusten vaihdon huutamalla, oli käytettävä muita viestityskeinoja. Mykkäin kieltä käyttämällä hän selitti Matille, että saappaat tulevat, otat vain ne vastaan. Pienen kiven hän laittoi kumpaankin saappaan sisään ja niin ensimmäinen kenkä lensi kauniissa kaaressa joen yli aivan Matin jalkojen juureen. Toista saapasta heittäissä liukas rantalieju petti jalanalla ja saapas pudota polskahti keskelle jokea. Siinä ei passannut paljon aikailla, saappaan menetys näissä maissa olisi kova kolaus asianomaiselle, aiheuttaisi kolmen päivän pakkoloman, toisin sanoen siihenasti kun joku kaveri hakisi uudet kengät Hetasta. Onneksi saappaassa ollut kivi piti sitä siinä asennossa, ettei se heti vuolaassa virrassa pohjaan painunut kun niin pystyssä kulki, ettei vedellä täyttynyt. Ei passannut siinä miettimään ruveta, aika oli kallista ja niin Ilkka hyppäsi jokeen täysissä tamineissaan saapastaan pelastamaan. Saavutti saappaan juuri kun se näytti uppoavan. Kasvoista kuvastui voittajan ilme, eikä aiheettakaan, siinä olisi hitaampiälyinen ehkä, ei kun varmasti, menettänyt saappaansa. Rauhallisesti hän käyskeli senpuolen rannalle, missä Matti oli. Veti saappaansa jalkohinsa, tuumien, turhaahan poikaa on enään panna varoen kiveltä kivelle hyppimään kun tässä on valmiiksi märkä mies kantajaksi. Ilkka kyykistyi korkeahkon kiven viereen sanoen, istuppa poika olkapäilleni saat vapaalipun joen yli. Matti teki työtä käskettyä. Tosin aluksi hyvin epävarman näköisenä istuen, mutta lähellä keskijokea rupesi kehumaan, ettei tämäpoika kävele jos vain kantajan palkata voipii. Kerskasi nerokkuudellaan, suottahan sitä nyt hyppimään kieli keskellä suuta kiveltä toiselle kun parempiakin konsteja löytyy. Ilkalle välähti vanha ohje mieleen, älkää kulkeko kerskaajien kanssa. Hän suuntasi askeleensa taakkoineen kohti syvähköä kivenkostetta, sanoi Matille, että nyt alkoi kantajien lakko vai sanoisko tätä vain työnseisaukseksi. Samalla hän heittäytyi selälleen kivenkosteeseen. Siinä sitä sitten oli Mattikin jorpakossa likomärkänä. Rannallaolevat kuivat miehet antoivat Matille ohjeita vastaisen varalta. Jospa olisit arvannut KYLLIN nopeasti juosta vedenpintaa pitkin rantaan, et olisi kastunut noin pienellä matkalla. Mutta märkä oli märkä ja kuivasi vasta kuivaamalla.

Olisipa tietty tulevat jänkät, ei olisi kuivatella kannattanut. Edessämme oli Pöyrisvuoma, tosi leikitön jänkä eikä varsin pienikään. Kahlasimme vyötäröä myöten liejussa ja aina näytti edessä, 50-100 metrin päässä olevan kuiva maa. Mutta kissan jalat. Aina uusia leväpaikkoja ja niin ovelasti poikittain kulkusuunnassa ja kilometrin pituisena, ettei kiertämistä kannattanut ajatella. Rohkeasti vain rapakkoon ja yli myöskin. Tämä 7-8 km. oli matkamme inhottavin osuus, onneksi sentään ilma oli lämmin, joten märkäolo oli melkein nautintoa. Liejusta tuskin kukaan nautti, se teki housut niin kankeiksi, että vaikeaksi kävely kävi. Vuomassa oli paljon poroja. Ne olivat eri kyläkunnan kuin ennenkertomani täit. Niitä ihaillessa taittui sentään taival suuremmitta murinoitta.

Saavuimme kuin saavuimmekin Kenttälompolon rannalla oleville poromiesten tuville. Tässä asutuskeskuksessa oli pelkästään miehiä, kymmenkunta poromiestä ja yksi turisti. Tämä turisti oli eläkkeellä oleva ent. kauppalanlääkäri. Ruumiillisesti vielä varsin hyväkuntoinen ukkeli, henkisesti hiukan lupsahtanut. Palaan häneen vielä myöhemmässä vaiheessa, joten annetaan hänelle nimeksi Ville. Poromiehiltä saimme kuulla tuvilla, että jos olisimme poikenneet reippaan kilometrin pohjoisemmaksi kulkemastamme maisemasta, olisivat kuivat maat olleet perille asti. Tämä oli jälkiviisautta, eikä se enää meitä auttanut. Ei haluttanut lähteä uudestaan yrittämään. Tosiasiassa täällä se ”rapea kilometri” saattaa olla lähes 5.000 metriä.

Maisemat kyllä ympärillä ovat varsin avarat, koirat ilmoittavat vieraitten tulon ja jokaisella poromiehellä on kiikari aina käytettäväksi. Niimpä meidätkin huomattiin ja myöskin tunnettiin. Joukossamme oli henkisesti tasapainoinen lääkäri, Villen kyvyt eivät olleet korkeassa kurssissa, oli kylänpuolesta huomattu potilas. Se oli totisesti valmiina ja ulkoapäin nähtynä avun tarpeessa. Rantanurmikolla makasi lyhyt mies, kasvot kauttaaltaan verissä, niin paksusti, ettei miestä voinut tuntea. Ilkkaa pyydettiin potilas tutkimaan ja ainakin ensiavun antamaan. Hoitovälineet ”vastaanottohuoneessa” olivat maallikonkin mielestä puutteelliset, miten lienevät olleet lääkärin näkökulmasta. Neuvottomaksi ei voi Ilkkaa moittia, kouluttamattomia apulaisia sentään oli tarpeeksi, vähän liikaakin. Eivät ne apulaiset olleet valkopukuisia sairaalaenkeleitä, vaan nokisia metsänpeikkoja. Hakekaapa yks peitehuopa tuvasta, komensi tohtori. Se myös tehtiin ja vähän äkkiä. Potilas kannettiin huovan päällä neljän miehen voimalla järven rantaan. Siellä lääkäri omakätisesti suoritti potilaan pesun. Kas kummaa, veren sisältä löytyi tuttu mies, Antin-Matti. Matilla oli nenä pahanlaisesti toisella poskella, poskea vasten. Olisikohan yrittänyt haistatella omaa korvaansa, vai oliko muuten nyrjähtänyt. Tämä menee hyvin pienellä leikkauksella, lohdutteli lääkäri potilastaan. Jotta saataisiin parhaat mahdolliset hoitovälineet, komensi Ilkka, että jokainen näyttäköön puukkonsa hänelle. Joosepin jätkävuolu oli tarkoitukseen sopivin ja lisäksi terävin, siitä siis tuli leikkausveitsi. Lääkärin käskystä laittoivat ”sairaanhoitajat” tuvan seinälle kolme poronrekeä päällekkäin leikkuupöydäksi silläaikaa kun hän itse kävi leikkausveitsen sterilisoimassa tuvan piisin hiilloksessa. Käynnissä oli kiireinen valmistelu leikkausta varten. Potilas nostettiin leikkauspöydälle. Hänen kiinnitys käsistä, jaloista ja vartalosta kävi helposti suopungilla reen sarjoihin. Mutta se pää, joka lisäksi oli tärkein, miten se kiinnitetään, ettei liikkuisi. Onneksi potilas kuului litteäpäisten ryhmään, joten sarjojen väliin pystytetyt kaksi koivupalikkaa pitivät pään tiukasti paikallaan. Nytpä huomattiin, että nukutusaine olisi tarpeen jos sitä olisi. Onneksi sentään oli korviketta nukutusaineelle, nuuskaa. Se käy paikalliseen puudutukseen vaikkei sen vaikutus täysin 100 % ole, mutta auttaa kuitenki. Sitä potilaalle reippaasti suuhun ja parin minuutin kuluttua hän oli melko välinpitämättömän näköinen. Neesun oikaisussa ei kauvan mennyt, poskille tippuva veri kuivattiin puhtailla kenkäheinillä. Laastarilappuja sentään oli, joilla tohtori pönkitsi nenän oikeaan asentoon ja paikallaan se on vielä tänäpäivänäkin, vaikka laput on poistettu aikoja sitten. Helpoituksesta huokaisten poisti Ilkka nukutusaineen potilaan suusta, kehoitti tätä makaamaan rauhallisena tunnin verran ja painui apureineen tupaan. Ville läksi retkeilemään järvenrantaan pitkin Oivuksen suuntaan. Ei liene potilaan tila alun perin kehuttava ollut, koskapa Ilkka kertoi tuvassa, että oli Matin onni, ettei paikalle sattunut tilalleni ystäväni Kari. Hänen ohjeensa olisi varmasti ollut, että sen on kivuttomasti lopetettava ja raato poltettava. Se on yleensä niitten ohje tuossakunnossa oleville.

Tupa jossa olimme, oli 2 huonetta käsittävä, näissä oloissa kohtalaisen mukava asunto. Seinillä olevista kuvista saattoi päätellä, että lämmintä on täälläkin ollut. Tämän havainnon tein siitä, että kaikki naiset, joitten kuvia seinällä oli olivat kohtalaisen ohuissa vaatteissa. Toisilla ei edes uimapukua yllään. Vaikka asukkaat olivat miehiä, oli siisteys moitteeton ja vieraanvaraisuus varsin mainio. Vieraita, siis porukkaamme ja Villeä varten laittoivat asukkaat toisen huoneen kuntoon. Talonväki siirtyi pienempään huoneeseen, melko ahtaisiin oloihin. Tämä osoitti vieraanvaraisuutta.

Paikkakunnan tapoihin kuuluu, että ensin vieraille keitetään kahvi, sitten tarjotaan ruokaa ja jälleen kahvia. Kahvia on jatkuvasti pannussa, siitä sitten jokainen ottaa kun mielitekee. Tämänkertainen ateria käsitti tuoresuola siikaa ja kuivalihaa tavanomaisten leivän ja voin kanssa. Kuivaliha ei täällä ollut yhtä epäilyttävän näköinen, kuin Kallen sunnuntaiherkuksi tarjoama.

Ruokaa sulatellessa juristiin monenmoisista asioista, muistamatta, että Matti makaa kädet sidottuna rekien päällä sääskien ahdistelemana. Viimein hänen huutonsa muistuttivat lähimmäisen hädänalaisesta asemasta. Nukutusaineen vaikutus oli loppunut, joten sääskenpistokin teki kipeää. Pelastus oli helposti tehtävissä ja suopungin solmut avattiin. Matti kömpi pystyyn, hoiperteli tupaan, siellä katsoi peilistä kuvaansa, pudisti päätään ja heittäytyi sänkyyn pitkäkseen.

Seinällä roikkui useampia kiväärejä. Ainahan juttu miesten kesken niihin menee. Kaikki ovat mielestään hyviä ampujia, niin nytkin. Poromiehillä oli muutampi verkko lompolossa ja erään verkon siulamerkkinä oli puolen litran vetoinen punainen muovipullo n. 200-300 metrin päässä tuvasta. Rupesi Mikko kehumaan kiväriään ja itseään, lupasi ensilaukauksella puhkaista aallokossa keinuvan pullon. Luonnollisesti tästä väittely syntyi, toiset epäilivät tempun onnistumista. Sitähän koitetaan ja puhkeaa kans, kehui Mikko. Mikon laukaus oli koitua vanhalle Villelle, erään toisen samanaikaisen sattuman ansiosta kohtalokkaaksi. Tässävaiheessa ei Villen lähelläoloa tiedetty, hän oli vain retkeilemässä, vaikka lähestyikin taloa takaseinän suunnalta. Mikko otti kiväärin seinältä, laittoi panokset lippaaseen ja lähti ulos. Toiset seurasivat pesä pihalle katsomaan tarkka-ampujan suoritusta. Huomasi Ilkka mennessään tuvan nurkassa 3 maitopurkkia, aivan täysinäistä. Näissä oloissa maito olisi mainiota herkkua, kun kulunut on lähes viikko viimeisen maitolasin nauttimisesta. Kysyi Jussalta saako tuosta ottaa kupillisen, kun niin mieli tekevi. Tiesihän Jussa, että täysin pilaantunutta se on, ei siitä kuitenkaan mitään virkannut vaan sanoi, ota koko purkki, vähempihän ei miehelle mitään merkitse. Ilkka otti maitopurkin, astui ulos portaitten luo. Mikko siinä ja makasi mahallaan nurmikolla, kivääri heinäsäkin päällä suunnattuna kohti kohoa. Ilkka iloissena avasi maitopurkin. Oh, mikä pettymys. Maito oli viikkoja vanha, pilaantunut täydellisesti. Haju siinä oli ällöttävä. Purkissa oli keltaista vettä jonka seassa valkoinen piimämöykky. Kimpaantuneena pettymyksestään hän sinkosi maitopurkin tuvan katon yli huut hemmettiin. Pahvinen purkki kevyempänä jäi kauvas lentävästä piimämöykystä. Hera hajosi pieninä pisaroina taivaan tuuliin. Mikko sai verkonkohon tähtäimeensä just piimäpalan ollessa ilmassa ja laukaisi. Laukaus kajahti ja samassa kuului mökintakaa ihmisen voihkaisu. Johan toki kaikki riensivät sinne katsomaan, mikä hätänä. Siellä makasi Ville kentällä, otsaansa pyyhkien ja heikosti valittaen. Tapaus selvesi onneksi hauskalla tavalla. Ville oli palaamassa tuvalle, lämpimän ilman takia avopäin. Juuri samalla hetkellä, kun hän laukauksen kuuli, tärähti päässä. Ilkan sinkoama piimälöntti osui just päälakeen. Vanhana lääkärinä hän tajusi, kun aivot ulos pursuavat, on parasta pistää pitkäkseen ja ruveta odottamaan ijäisyyden portin avautumista. Niinpä hän Ilkalle, joka ammattinsa puolesta oli itseoikeutettu auttaja, sopersi hyvin surullisena, voi hyvä luoja, kun aivot ulos tulevat, sattuikohan pahasti. Tokihan auttajaa nauratti, mutta piti näytellä totista. Ajatuksiaan he vaihtoivat käyttämällä joitakin sanoja puheen seassa kielellä, joka olisi naurattanut kiinalaisiakin, jopa sitten meitä. Mitä lie nuorempi lääkäri selittänyt, mutta saatuaan laastarilapun päähänsä, nousi Ville varovasti seisaalleen, hoippui Ilkan tukemana tupaan ja asettui Matin viereen pitkäkseen. Kohta on toinen potilashuone täysi, tuntuu kotoiselta, totesi Ilkka.

Vasta pitkän ajan kuluttua huomattiin tarkistaa Mikon tulos, pullo oli uponnut, joten pojasta tuli tarkka-ampuja. Sakilla nautittiin potilashuoneessa äsken keitettyä kahvia. Tulipa siinä sitten puheeksi verkkojen kokeminen. Mikäli ei vapaaehtoisia löydy, kenet määrätään. Kalahullut Ilkka ja Pentti ilmoittautuivat. Kukaan terveistä ei esittänyt eriävää mielipidettä, heidät hyväksyttiin. Ville kylläkin olisi nähnyt Ilkan läsnäolon hyväksi, siltä varalta, että jos aivot rupeavat pursuamaan, olisi niinku turvallisempaa. Mutta eihän reisussa kauvan mene, kyllä pärjätään. He lähtivät, kokivat verkot ja siikoja toivat. Niitä keitettiin, syötiin ja kaikilla oli hyvä olla kuin myös nukkumaan mennä. Kello näytti 4 aamulla. Ei se näissä oloissa mikään myöhäinen aika ole, pikemminkin päinvastoin, mutta kaikki edellämainitut, pitkä vaivalloinen kävelymatka ja monet yllättävät tapahtumat senjälkeen rupesivat raukasemaan. Siinä vielä petillä itsekseni totesin, että se on sentään lääkäri näillä leveysasteilla tärkeämpi kuin puuseppä. Potilaita riittää, puita ei ole. Muutaman minuutin kuluttua kuului vain tasaista kuorsausta ja yksinäisen sääsken laulu katon rajasta. Kuului sentään silloin tällöin muutakin, mutta niistä en mainitse.

Herättyämme, aamusta ei kannata puhua, oli ilma yhtä kaunis kuin ennenkin. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Kenttälompolo oli täysin tyyni. Vain verkkojen siulakohot silloin tällöin värähtivät, lähettäen pieniä aaltoympyröitä, joilla auringon säteet leikittelivät. Nämä väreilyt saivat Ilkan ja Pentin valtoihinsa, juoksujalkaa he riensivät rantaan, vene vesille ja järvelle. Samalla suorittivat myöskin verkkojen noston, pitäähän ne välillä puhdistaakin. Verkkojen mukana nousi hopeakylkisiä siikoja, vähän liikaakin niitä oli. Sittempähän osa joutaa suolakalaksi. Tälläaikaa toiset keittivät kahvin, poromiehet myöskin söivät kevyen ”aamupalan”, heidänhän piti lähteä kävelemään karjansa luokse, liiaksi loitonneita poroja keräämään järven lähettyville. Tätä toimenpitettä he nimittävät ympärikävelyksi. Vain Jussa jäi vierasten seuraksi.

Kovin olivat pojat juhlallisen näköisiä suorittaessaan kalojen perkausta ja pesua. silmistä loisti käsittämätön onnen tunne. Siitä sivullisen mieleen tuli ajatus, etteivät poloiset ole tainneet ennen kalastella vertaisissa vesissä. Vähin äänin, mutta sitäkin tunnollisemmin he suorittivat tehtävänsä ja tietysti keittivät kelpo tauron.

Puhuttaessa hermolevosta, ei sellaiseen ole parempia edellytyksiä kuin oli tässä ympäristössä. Sitä rauhaa, mikä vierailla oli, ei voi kuvata. Onnen ja tyytyväisyyden tunne kuvastui jokaisen olemuksesta. Kertojakin, nojaten kasvojaan käsien varaan, tuumiskeli miten tällainen onnen tunne on mahdollista. Siinä silmät puoliummessa, tulivat mieleen lapsuuden lauvantait, pyhäaamun rauha ja kaikki valoisat muistot eletyn elämän varrelta. Sittenkin tämä oli yhdellä kertaa kuin kaikki entiset yhteensä.

Toisten jäätessä tupaan, läksi Kalle laittelemaan verkkoja kuivumaan. Kovin verkkaisesti asteli, ei ollut tämä touhu velvollisuus, meni muuten vain. Huvikseen vain näperteli riippuvista verkoista niihin tarttuneita ruohoja ja sammalia. päättipä Jussakin käväistä ulkona. Varovasti avasi ovea, ikään kuin olisi pitänyt totuttautua ulkoilmaan. Huomasi samalla kuin olisi pitänyt totuttautua ulkoilmaan. Huomasi samalla sen, mitä ei odottanut. Voimakkaalla äänellä hän hihkaisi: hyysikkä pallaa. Hihkaisu sai tuvassa liikettä aikaan. Samassa sieltä ryntäsi juoksujalkaa kolme miestä ulos, vielä niin tiheässä parvessa, ettei ovi tahtonut riittää. Jokainen heistä huusi täydellä kurkulla samaa sanaa: tulipaloo. Kulkunsa he suuntasivat kohti järvenrantaa, vinosti mukavuuslaitosta kohti. Jussalla kädessään muovinen sankko, Pentillä puolenlitran vetoinen emalimuki ja Ilkalla ja alkumatkasta suuren suosion saavuttanut pahkakuppi. Astiat täyteen ja palopaikalle. Juostakölkytteli Kallekin kohti tupaa, huomatessaan Matin istumassa tuvassa kaikessa rauhassa. Siinä Matti vain istui, laulaen Raumanbrankkori-marssia. Kalle hiukan pahastuen ihmetteli, miksi et mene sammuttamaan tulipaloa. Matti keskeytti hetkeksi laulunsa, selittäen, etten ole saanut kasvatusta palokunta-alalle, nämä lauluharrastukset ne ovat sydäntäni lähempänä, samalla virittäen keskeytyneen laulunsa uudelleen. Turhaampa olisi mennytkin, palo ei ollut vielä kerennyt päästä liekki-vaiheeseen, vain alle kerääntyneet kenkäheinät siellä kytivät kehittäen melkoisen savupilven joka kohosi kohti korkeutta tyynessä kesäillassa. Tyytyväisenä palasi Pöyrisjärven palokunta takaisin tupaan, yhtä kokemusta rikkaampana. Hiiltynyttä kasaa hajoitettaessa oli Ilkan kuppi ainoa väline palokunnalla, joka kävi siihen tarkoitukseen. Tätä hän oli käyttänytkin ja muisti tupaan tultuaan, että oli kupilleen kelpo pesun velkaa. Helppoahan pesu olikin, vettä kuppiin ja pari heilautusta, sillä siisti. Saatuaan kupin puhtaaksi, hän kuin itselleen virkkoi, tulipa hemmetin kiire, tälläkin reissulla. Kun tästä matkasta kirjoitetaan muistelmat, tulkoon kirjan nimeksi: Kun hyysikkä palaa.

Eivät menneet retkeläisten voimat paloa sammuttaessa. Ilma oli niin kaunis kun olla voi, olihan mukava tehdä jotakin ulkona. Niinpä päätettiin lähteä ongelle, vain huvinvuoksi ahvenia narraamaan. Ilkka käväisi läheisestä kaltiosta hakemassa kaksi pullollista oikeaa lähdevettä, retkievääksi. Kun onkivälineet olivat kunnossa, Kalle ei mitään laittanutkaan, yleensä hän ei tykkää seisoa veneessä, jossa on pyöreitä pulloja. Jalan alle sattuessa ne voivat aiheuttaa tasapainohäiriöitä jotka pahimmassa tapauksessa suistavat miehen järveen. Asetelmaksi veneessä tulikin, Kalle istui perässä hiljaa meloen, Matti hänestä seuraavana veneen peräpuolessa, sitten Ilkka ja Pentti aivan keulassa. Ahvenet olivat leikkisällä tuulella. Mattiin ne suhtautuivat vakavammin, mutta kiusasivat Ilkkaa ja Penttiä huvikseen. Olivat kaiketi omista sanomistaan lukeneet sen, mitä pojat tekivät tovereille Suukiksen latvalla, niillä koukuttomilla uistimilla.

Matti nosti ensimmäisen ahvenen veneeseen ja lähteissä tehtyn sopimuksen mukaan ryypättiin pullosta. Oli nimittäin sovittu, että aina kun kala tulee, otetaan pieni vesiryyppy. Kun pullot tyhjenevät, palataan tuvalle. Jo nykii, sanoivat taimennarraajat vuoronperään, mutta aina vain nyki. Ahvenet kaiketi vetelivät siimasta huvikseen. Mikäli ne eivät olisi suhtautuneet Mattiin vakavammin, istuisimme ehkä vieläkin veneessä pulloinemme.

Kun retkeilijät palasivat kotirantaan ja tuvalle, olivat poropojatkin koteutuneet. Osa oli tullut kiireesti kuultuaan palohälytyksen, kauvempana olevat saatuaan tehtävänsä suoritettua. Siinä reppuja siirrellessä kiintyi Antin huomio erääseen reppuun joka oli muita painavampi. Hän oletti sen sisältävän ns. ilojuomaa ja uteliaisuuttaan avasi repun. Hänen hämmästyksensä oli suuri, repussa oli kuusitoista ja puoli paria metsäänkuolleitten porojen leukaluita hampaineen. Ilmeni, että jälleen oli huomio kiintynyt Pentin repun painoon. Sano veljeni, mitä nuilla teet, hän kysyi. Tokkopa mitään, vastasi Pentti, mutta se on ammattisairaus, olen nimittäin hammaslääkäri. Hampaat hävitettiin ja jälleen oli reppu huomattavasti helpoimmin kannettavissa. Jo toisen kerran avuliasten ihmisten ansiosta.

Allakka ja kello alkoivat näyttämään, että uhkaavasti lähenee se hetki, jolloin suunnitelmanne mukaan on jätettävä Pöyrisjärvi ja ne mukavat miehet siellä. Niimpä retkueemme kasasikin kamppeensa reppuihin ja istuutui vielä tuvan penkille odottamaan ”lähtölaukausta”. Mikko lupautui veneellä saattamaan lompolon yli, se lyhensi kävelymatkaa.

Tämä matka, mikä vielä oli edessä, reippaat 40 kilometriä, oli suunnitelmassa pikamatka, eihän välillä erikoista ollut, sen kun vaan talsia valmista polkua. Eipä tarvinnut kauvankaan kävellä, kun vastasi polku, jossa olivat oikein maalatut kilometripylväät. Pentti rupesi ottamaan aikoja siitä, montako minuuttia aina kilometrillä hupeni. Aina tolpan kohdalla hihkasi ajan. Ensimmäisellä meni yhdeksän, toisella jo puoltaminuuttia vähemmän. Vähitellen tahti tasaantui ja se oli loppuun asti kahdeksan minuuttia ja kilometri. Muuten parempaa ajanottajaa kuin Pentti ei varmaan olisi mistään löytynytkään. Uskokaa tai älkää, hänellä oli kymmenen kelloa. Yhdeksän oli varpaissa ja yksi ranteessa.

Näkkälänkylää sivumentäessä riipaistiin lasillinen mehua, se maistuikin hyvälle, kahden juontiin ei ollut aikaa. Oli suoritettava loppumatkakin aikataulun mukaan. Kalle siellä kerran yritti erään vaaran kupeella puhua sahalaitoksesta, mutta kun kukaan ei joutanut kuulemaan, jätti sikseen.

Kun patikkataival päättyi, saavuimme auton luo, jolla sitten matkamme jatkui kohti asutuskeskuksia. Tässä ja aivan turhaan oli se aikaisemmin kaipaamamme olutautomaatti. Raikkaan kylmää olutta vaikka millä mitalla. Silloin Ilkka jälleen manaamaan moottoria. Toisten iloksi hän ei voinut sitä juoda, koskapa piti olla kuskina. Siitä kaiketi johtui hänen suuri painokatonsakin, meni tyhjin vatsoin vaakalle.

Ja retki oli takanapäin. Jokainen vakuutti sen tekevänsä uudelleen.

VIII luku

Miksikö tätä ei saisi kääntää muille kielille. Siksi, että sanalle ”piimälöntti” ei löydy vastaa muilla kielillä.

Miksi ei oopperaksi. Siksi, että siitä tulisi turhan pitkä. Ei ainakaan sen Härmän isännän hermot kuunnella kestäisi, joka taannoin hevosnäyttelyssä sai tammansa hyväksytyksi kantakirjaan. Paperit pitivät lähiaikana tulla Vaasasta. Hevosen olisi saanut hyvään hintaan myytyä, kun olisi ollut papereilla näyttää, että se on kantakirja tamma. Odotteli parisen viikkoa, kun ei kuulunut, päätti käydä hakemassa. Meni iltasella Vaasaan ja eksyi oopperaan. Olihan siellä ns. esitys parhaillaan menossa. Toisella puolen näyttämöä nainen, toisella mies. Ensin mies veisasi kyllästyttävän pitkään: minä lävistän sinut miekallani. Nainen vastasi vielä pitempään: tee mitä tahansa minulle, mutta säästä henkeni. Samat sanat toistuivat kolmeen kertaan. Silloin pettivät isännän hermot, hän nousi penkistä ja huusi vihaisena: no ei ole perskeles kumma jos tamman paperit viikkoja viipyvät, kun yhen akan tappamisessaki koko ilta menee.

Niin ja seutueemme jäsenille. Älkää panko pahaksenne jos kaikki asiat eivät ole kirjaintarkasti paperille tulleet, tai jotain on pois jäänyt. Kirjoittamiseni perustuu muistiin ja niihin tuohenpalasiin, joihin hiilellä tein merkintöjä tärkeimmistä. Nekin tuohet käpristyivät kuumassa auringonpaisteessa ja oikaistessa vähän noki levisi. Vakuutan, että parhaani mukaan olen koittanut totuudessa pysyä, aivan kuten isäni aikanaan opetti.