Hyvät vieraat.
Jokunen päivä takaperin minulle
sanottiin sana ”Enontekiö” ja pyydettiin tämän sanan
sisällöstä ja ympäriltä jotain kertomaan. Sanoja on oikeastaan
kaksi, Hetta ja Enontekiö, jotka tuolta Etelä-Suomesta tulleille
usein aiheuttavat pientä sekaannusta. Yleensähän on niin, että
pitäjän nimi on sama kuin kirkonkylän. Täällä se ei niin ole,
Enontekiö on pitäjä ja Hetta on Enontekiön pitäjän kirkonkylä.
Tämä johtuu siitä, että kirkkoa on siirretty kylästä toiseen,
eikä kylän nimeä noin vain kannata tämäntakia vaihtaa.
Tämä pitäjä käsittää niinsanotun
”Käsivarren” ja vähän vielä kainaloa ja olkapäätä.
Asukkaita on vajaat 2.500. Pinta-alaa on yli 8.000 neliökilometriä.
Parisenvuotta takaperin pinta-alaa oli tämänpäiväistä enemmän.
Naapuripitäjä Muonio valloitti meiltä Kerässiepin kylän
maapohjineen, pienentyminen johtuu tästä. Vielä on kuitenkin alaa
senverran, että jos jakaisimme tämän jälelle jääneen alueen
tasan pitäjäläisten kesken, riittäisi jokaiselle yli kolmen
neliökilometrin laajuinen palsta.
Maisemia meillä on monenmoisia. On
mäkiä ja tuntureita jos on vähän tasaisempaakin. Eroa on
puustossakin etelä- ja pohjoisosassa. Pitäjän eteläisimmissä
osissa kasvavat kuusi ja mänty. Vähän pohjoisempana jää kuusi
pois ja alkaa kapea mäntyvyöhyke. Tästä Hetasta kun menee
kymmenkunta kilometriä pohjoisemmaksi, loppuu mänty. Alkaa
niinsanottu tunturialue. Kovin on pienet koivutkin siellä, jos on
koivuja ollenkaan. Ennenhakkaamattomia havumetsiäkin pitäjässämme
on ja johtunee se siitä, että muutampi vuosikymmen taaksepäin, kun
Lapin metsiä oikein reippaasti hakattiin ja hakkuumiehinä oli
etelästäkin tullutta liikkuvaa työvoimaa, eli niinkutsuttuja
jätkiä, eivät hakkuut silloin Enontekiölle asti yltäneet.
Väittävät tämän johtuneen siitä, että tuolla Äijäjoen
tienoilla oli tienvarteen, isoon petäjään kaiverrettu lause:
”Tässä jäätyy jätkän leipä”. Tämä aiheutti niinsanotun
työvoimapulan ja esti hakkuut. Tienoikaisun yhteydessä tämä
petäjä on jäänyt syrjään ja nythän täällä sitten
metsäkoneet elämöivät. Näitä koneita katsellessa moni maallikko
varmaan miettii, että siinä tahdin määräävät kuutiot ja
tehokkuus, maisema ja taimisto on sivuseikka.
Näin isossa pitäjässä on
luonnollisesti monenmoisia elinkeinoja. Eri elinkeinoille on yhteistä
se, että niitten harjoittajat näkevät omansa kaikkein tärkeimmäksi
yhteisen edun kannalta. Yhteistä on myöskin se, että kaikille on
eri puhujien puolesta iskostettu päähän mielipide elinkeinosi
tärkeydestä, jotta sen kehittämiseen on yhteiskunnan erikoisesti
annettava voimakas tukensa.
Paljon ne ovat olot vajaan miespolven
aikana muuttuneet. Jos muutosta mittaa riittävän ruoan, hyvien
vaatteitten, helppojen asuntojen ja lähes määrättömän
vapaa-ajan mittapuulla, on kehitys ollut valtava. Onko ihmisten
tyytyväisyys kehittynyt yhtä myönteisesti, on eri asia.
Elettiinhän muutampi vuosikymmen takaperin niinsanottua
luontaistalouden aikaa. Lähes jokaisessa talossa oli muutama lehmä,
joille heinä pääasiallisesti tehtiin luonnon niityiltä. Lehmien
antamalla lannalla ravittiin pienen pieni vainiotilkku ja perunamaa.
Apulantaa ei ollut, eikä sitä pahemmin kaivattukaan. Jokunen
ajoporo oli sitävarten, että polttopuut, heinät ja jäkälät,
jotka myöskin olivat lehmien rehua, ajettiin kotia. Järvet olivat
kalaisat ja kala muodostikin tärkeän ruokalisän pöydissä. Riekko
on ollut kautta aikojen hyvin tärkeä riistaeläin, josta on saatu
rahaa tärkeisiin tarpeisiin, kahviin, sokeriin, suolaan, jauhoihin
ja moniin muihin tarvikkeisiin, joita ei kotona voitu tuottaa.
Palkkiona tästä, komeileekin riekko Enontekiön kunnan vaakunassa.
Myöskin eräitä turkiseläimiä, kuten oravia, kärppiä, kettuja
ja monia muita on pyydystetty kautta aikojen. Ketun arvoa kuvaa se,
että 1930 luvun alussa puolitoista ketunnahkaa vastasi rahassa
nimismiehen kuukausipalkkaa. Nyt on suhde vähän muuttunut.
Nimismiehen arvoon verrattuna on ketun arvo laskenut. Silloinkin vaan
elettiin, tosin pikkuhiljaa. Paljon tarvittavista tavaroista tehtiin
kotona, vähän ostettiin valmiina. Työ neuvoi tekijäänsä ja
monenmoisia taitajia kehittyi. Saattaispa vieläkin olla,että kotona
tehtyt kenkäheinät ovat tosi pakkasella paremmat kuin nailon sukka.
Liika kaloriat ja vapaa-ajan ongelmat olivat tuntemattomia
käsitteitä. Hyviä ja paljon käytettyjä jumppapaikkoja olivat
jänkkäniityt kesällä ja talvella tunturinkurut
riekonpyyntireissuilla.
Vanhempien ihmisten elämä täällä
jakaantuu kahteen ajanjaksoon, ennen evakkoa ja evakon jälkeen.
Evakon jälkeen alkoivat tavat nopeassa
tahdissa muuttua. Punaeväiset siijat eivät enää nousseet tänne
Ounasjoen latvajärviin kesäänsä viettämään. Muutenkin alkoi
näkyä,tosin varsin pieniä, mutta silti merkitykselllisiä
muutoksia. Ei viikatteeseen kelvannut enää kotona puusta tehty
varsi, piti olla fapriikin valmistama teräsvarsi. Kotona tehdystä
haravasti kuivilla ilmoilla piikit irtosivat, nailonharava on
parempi, semmoisen piti saada. Vaatimukset rupesivat kasvamistaan
kasvamaan, kunnes huomattiin, ettei se kannata koko henänteko eikä
lehmien pito. Purkkimaito on paljon helpompaa. Siinä on lisäksi se
etu, että litrahinnan noustessa parilla pennillä, saa olla
tyytymätön ja haukkua hallitusta.
Yritämpä keskittyä vain yhteen
asiaan, jota voi hyvällä syyllä sanoa enontekiöläisten erääksi
elinkeinoksi. Sen parissa kaikkiin ammattiryhmiin kuuluvista
henkilöistä osa on jonkinaikaa vuodesta ansiomielessä mukana.
Mukana on poromiehiä, kauppamiehiä, talonmiehiä, vieläpä
joutomiehiäkin. Tämä on matkailu, eli ns. turismi. Kehitystä on
tapahtunut siinäkin. Kun kesällä 1922, jolloin postiauto
ensikerran tuli Hettaan, oli vauhti vähän toisellainen kuin tänään.
Auto kun lähti Torniosta, sai 3 yötä välillä viettää ennen
kuin pääsi Hettaan. 7 kertaa sai kuljettaja ajaa autonsa lautalle
ja joka kerta lautalta lähtiessä piti auton veivistä käynnistää.
Posteljooni puolestaan sai 47 kertaa käydä portin eli rinnin
aukaisemassa ja kiinnipanemassa. Osa näistä rinneistä oli sivuun,
osa molemmille puolille aukeavia, toiset 3-4 ululla varustetut.
Matkustajista silti tuntui, että nopeasti kuljetaan. 1920 luvun
loppupuolella täällä rupesi kulkemaan ihmisiä Etelä-Suomesta
omilla autoillaan kesänaikana. Lapin jylhät maisemat ja valoisat
yöt hurmasivat täällä käyneet ja niin alkoi maine leviämään.
Onneksi silloin ei ollut vielä luksusluokan telttoja eikä
kärpäsmyrkkyjä. Sääsket pitivät huolen siitä, että
matkailijat kävivät seinien sisällä nauttimassa ruokansa ja
kahvinsa. Kehittyi kahvistelutaloja tienvarsille. Väsyneelle
kulkijalle oli sideharsosta tehty rankinen hyvin mieluinen lepopaikka
ja näin alkoi turistien majoitustoimintakin hahmottua. Siinä
sivumennen he myöskin kyselivät, mitähän ostaisi muistoksi Lapin
reissulta. Kekseliäät henkilöt rupesivat tällaisia muistoesineitä
valmistamaan ja näin sai matkamuisto teollisuus alkunsa. Jo
1920-luvulla täällä valmistettiin poron sarvista ja sääriluista
esineitä, joilla ei muuta käyttöä ollut, kuin myydä turisteille.
Poron nahkat ja sarvet olivat luonnollisesti valmiita matkamuistoja.
Tänäpäivänä tämä ei ole enää pientä näpertelyä, vaan
melko laajaa koko maata käsittävää ja myöskin pohjoista
hyödyttävää teollisuutta. Kehitys on ollut hidasta, mutta hyvin
tervettä kehitystä. Tälläkertaa on Enontekiöllä kaikille
matkailijoille sopivanhintaisia palveluja, huokeista retkeilymajoista
alkaen kalliisiin hotelleihin saakka ja paljon tältä väliltä.
Toivottavasti ne erehtyvät, jotka tänään näkevät (siis
elokuussa 1975) tummia pilviä matkailun kehityksen taivaalla.
Valtiovalta on nimittäin ottanut ohjat käsiinsä ja ilmeisesti
katsoo hyväksi luokkien ja tähtien varjolla muuttaa asioita siten,
että ensin Lapin vedet ja vähitellen luontokin liataan yhtä
onnistuneesti, kuin ne on jo Etelä-Suomessa liattu. Velvoittaahan
uusi ulkoilulaki mm. tähtiin merkityt leirintäalueet laskemaan
likansa vesistöihin. Tuskimpa menee montakaan vuotta, kun tulokset
alkavat näkymään. Leirintäalueista tehtään pallokenttineen ja
keilaratoineen kaupunkien huvipuistojen kaltaisia. Luonnonläheisyys
katoaa, teltta- ja muut maksut tulevat kohtuuttoman kaliiksi
useimpien matkailijoiten kukkarolle ja metsiin majoittuminen
lisääntyy. Rikkaimmat likaavat vedet ja köyhät roskittavat
metsät. Omasta mielestämme luonnon puhtaus olisi meille erittäin
tärkeä, lähes elinehto.
Joukossanne on varmaan henkilöitä,
jotka käyvät Helsingissä. Viettekö niille päättäville
herroille terveisemme, että säästäisivät meidät pakolliselta
luonnon likaamiselta. Vapaaehtoisuus olisi mieleisempää.
Kalle Vuontisjärven kirjoitus esitetty
Enontekiön keskikoulun juhlasalissa 10.8.1975
